Hetki

on vain hetki aikaa
se ikuisuuteen katoaa
en sitä kiinni saa

ja jos saisinkin
niin varmaan hajoaisin
itseni rikki hymyilisin

ja tyhjäksi taas jäisin

Kulissi

Näen vähän selvemmin
Näkymätön kulissikin on kulissi

Ja tässä elämän suuressa kaaoksessa
Joka maagisesti hidastuu ja jähmettyy eteeni
Olen erillinen olento

Joka katsoo maailmaa salaisin miettein
Joka muuttaa usein muotoaan suuresta pieneksi
Näkyvästä näkymättömäksi

Kuin haamu, joka tuulen mukana voisi lentää pois

Välinpitämättömyys satuttaa
Ja odotukset maailmalle ovat pienet
Jääkö enää muuta vaihtoehtoa
Surun hetkellä
Kuin välittää vain itsestään
Salaa ja hiljaa

Niin kuin tähänkin asti

Tänään

Pienet asiat
Minun pienessä päässäni
Saavat aikaiseksi pienen hymyn

Näinä melankolisina päivinä
Kun on vain vähän mihin tarttua
Unohdan olla kiitollinen

rakkaani

yön hämyisillä tunneilla,
tunnen loputonta onnea
lämpöä, unelmaa, rakkautta
sitä olet kaikkea

vaan on pelko
ja on suru
ja on epävarmuus
ja loputtomasti sanomattomia sanoja

pieni ja lämpöinen, tunnen pelkosi
pieni ja suloinen, olen kokenut sen myös

tärkein kaikista, kuuntele, mitä sanon
rakastan sinua
en koskaan sinua hylkää
enkä koskaan tuomitse

sillä olet kaikkea,
lämpöä, unelmaa, rakkautta,
mitä koskaan halusin

Hennoilla hartioilla

Aivan liikaa koittaa,
kaiken yksin kantaa
Minä valutan kyyneleen
Vaan, salaa, en kerro
Sillä liikaa huolta ei saa enää tuottaa

Jokainen pisara
kirkas tai punainen
saattaa olla se viimeinen
joka sinut hajottaa

Rakas, kunpa ymmärtäisit
kaiken vaan tahtoisin antaa

Hiljainen huoli

Hiljainen huoli valtaa minut taas, kuten aina ajasta toiseen. Kysyn itseltäni kysymyksen: onko tämä pysyvää?
Minä tunnistan tämän tyhjyyden. Sen tunteen, kun tarkoitus häviää kaikesta.
Ikävä jotain suurempaa. Silti ei jaksa sitä tavoitella. Helpointa on, kun on yksin. Ei selittelyjä, ei vastuuta. Ei mitään.
Repimällä koitan saada itsestäni jotain irti. Musiikkia, tekstiä, tunnetta, jotain.
Velvollisuudet juoksevat minua karkuun. Minä näen vain häivähdyksiä elämästä, joka on jossain. Ehkä se odottaa minua?
Näen kaiken muissa, mitä itselläni ei ole.
Joskus vielä pidin itseäni parempana, kuin muita. Minulla oli kaikki. Minne se katosi?
Tahdon pois. Tahdon olla joku muu.

syksyahdistus varmaan tai jotain

On surullista, miten satutamme toisiamme kaikesta huolimatta. Kai sen kanssa vaan pitää oppia elämään.

Pitää muistaa, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Usein ihailevat katseet eivät tiedä mitään.

Tunsin äsken, miten elämäni on niin turha. Uskottelen monille, että se ei ole.

Nauran sille, miten laiska ja saamaton olen. Nauran, kun olen kyyninen ja olevinaan niin taiteellinen renttu. Siinä ei ole kovinkaan paljon totuutta. Sain eilen ihmisen nauramaan. Hän nauroi niin paljon. Pitää minua parempana ihmisenä. Erilaisena kuin muut. Vain koska osaan valita oikeat sanat. Osaan valehdella valehtelematta. Antaa vaikutelman jostain hienosta ja suuresta. Kai sitä koittaa uskotella itseään samalla.

Joskus minusta tuntuu, että joku näkee lävitseni. On niin älykäs, että terävällä katseellaan läpäisee minut. Silloin minua pelottaa. Todellisuudessa en ole mitään hienoa tai erilaista. Olen ihan yhtä säälittävä kuin muutkin. Monessa asiassa jopa paljon huonompi. Naurettavaa tämä jatkuva show.

Yleensä en ihaile niitä loistavimpia. Ihailen niitä pieniä ja aitoja, jotka osaavat hymyillä lämmöllä. Maailmassa heitä on liian vähän. Silti tähtään loistavuuteen. Jostain syystä se tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. Enhän ole aito enkä pieni. Hymyni ei aina ole lämmin.

Tahtoisin paeta maailmaa. Pahinta on arki. Koulunkäynti ja kaikki muu. Turhat asiat, jotka täytyy tehdä, koska muut käskevät. Enkö voisi jo luovuttaa? Lopettaa koulut ja lähteä maailmalle? En. Niin ei tehdä. Mutta silti pakenen. Ja toivon, että selviän.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä. Se kestää noin kaksi tuntia. Koko illan olen jo miettinyt lintsaamisen autuasta vaihtoehtoa. Tämä vuosi tulee olemaan helvettiä