Pitää muistaa, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Usein ihailevat katseet eivät tiedä mitään.
Tunsin äsken, miten elämäni on niin turha. Uskottelen monille, että se ei ole.
Nauran sille, miten laiska ja saamaton olen. Nauran, kun olen kyyninen ja olevinaan niin taiteellinen renttu. Siinä ei ole kovinkaan paljon totuutta. Sain eilen ihmisen nauramaan. Hän nauroi niin paljon. Pitää minua parempana ihmisenä. Erilaisena kuin muut. Vain koska osaan valita oikeat sanat. Osaan valehdella valehtelematta. Antaa vaikutelman jostain hienosta ja suuresta. Kai sitä koittaa uskotella itseään samalla.
Joskus minusta tuntuu, että joku näkee lävitseni. On niin älykäs, että terävällä katseellaan läpäisee minut. Silloin minua pelottaa. Todellisuudessa en ole mitään hienoa tai erilaista. Olen ihan yhtä säälittävä kuin muutkin. Monessa asiassa jopa paljon huonompi. Naurettavaa tämä jatkuva show.
Yleensä en ihaile niitä loistavimpia. Ihailen niitä pieniä ja aitoja, jotka osaavat hymyillä lämmöllä. Maailmassa heitä on liian vähän. Silti tähtään loistavuuteen. Jostain syystä se tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. Enhän ole aito enkä pieni. Hymyni ei aina ole lämmin.
Tahtoisin paeta maailmaa. Pahinta on arki. Koulunkäynti ja kaikki muu. Turhat asiat, jotka täytyy tehdä, koska muut käskevät. Enkö voisi jo luovuttaa? Lopettaa koulut ja lähteä maailmalle? En. Niin ei tehdä. Mutta silti pakenen. Ja toivon, että selviän.
Huomenna on ensimmäinen koulupäivä. Se kestää noin kaksi tuntia. Koko illan olen jo miettinyt lintsaamisen autuasta vaihtoehtoa. Tämä vuosi tulee olemaan helvettiä
