Olisitko enää

Jos kertoisin
Täällä paistaa aurinko
Tulisitko

On olemassa hiljainen pelko
Josta ei puhuta
Jota ei saa näyttää
Joka ehkä joskus huomataan

Jos kertoisin
Täällä ruoho on vihreää
Tulisitko

On myös paljon epävarmuutta
Joka peitetään huolettomuudella
Joka piileksii naurun alla
Joka haudataan hymyyn

Jos kertoisin
Ilma tuoksuu kesälle
Tulisitko

On sisälläni tunne
Joka tahtoo juosta pois
Kauas ja kauas
Jonnekin missä ei satu

Jos kertoisin
Minua pelottaa
Olisitko enää

Nukuin viime yönä rumasti

Kuinka monta kupillista kahvia on hulluuden ja taiteen välissä?

Sääntö 1: Muista syödä hyvin.
Sääntö 2: Käy mahdollisimman paljon konserteissa.
Sääntö 3: Harjoittele. Aina kun ehdit.

Nukkuminen ei edes päässyt listalle.

Päätin. Tänä iltana juon viiniä.

Ensimmäinen sääntö

Mustalaislaulu kuuluu seinän takaa
Nopeampaa, nopeampaa
Sama säveltäjä
Eri soittaja
Täytyy muistaa hengittää.

Viuluni on liian kaunis minulle
Se kiiltää kun sen kiillottaa
Yritän ja yritän ja yritän
Joskus onnistun vähän
Yleensä en
Ei saa unohtaa. Täytyy muistaa hengittää.

Lasisilmät tuijottavat minua ja minä huudan
Niitä on kaksikymmentä ja kaksi
Minä hengitän, mutta liian nopeasti.

Olen tuki ja turva
Täysin turha
Ei voi auttaa ketään, kun happi loppuu.

Minun ääneni on etuoikeus
Olen ihan hiljaa
Paitsi silloin kun puhun
Vasta silloin kun en tunne enää olevani yksin
Muistan lopulta hengittää.

Huokaisen

Lehmänsilmillä voi kalastaa. Eikä vaan tietoa. Vaan ihan oikeita kaloja. Tämän opin tänään.

Hullu perhe minulla on. Niin hullu, että en enää edes ihmettele, miten minusta tuli tällainen. Isä vatkaa taikinaa. Ei leipää varten suinkaan, vaan kalastusta. Äiti meinasi hunajamarinoida juuri kastemadon. Suurempi veljeni herättää niin suurta huomiota siviilipalvelusleirillä, että tuntemattomat ihmiset juoruavat hänestä ulkomaillakin. Huokaisen.

Tuntematon haikeus kuiskuttelee minulle jo toista päivää.
Nimesin sen yksinäisyydeksi.
Vaikka on ihmisiä, niin niille pitää olla jotakin. Minä en juuri nyt jaksa olla mitään. Yksin on paras.

Iltapäiväonni

Unenpöpperöisenä minä pieni hymyilen.
Ja tuhisen.
Pehmeys ja lämpö kietovat minut.
Nämä ovat onnellisia hetkiä.

Pienet surulliset

Minulla on paljon itkeviä ystäviä
Rakkaita mutta surullisia
Minä näen paljon kyyneliä

Koska minulla on semmoinen vaikutus
Kerätä pieniä surullisia ympärilleni
Ja minulla on semmoinen vaikutus
Saada heidät kertomaan

Voi elämä. Joskus minusta tuntuu, että minä tiedän niin paljon. Näen niin paljon. Kuulen ihan liikaa.
Enkä edes voi kertoa. Omista huolista voi aina kertoa, mutta ei toisen. Olen totta kai onnellinen, jos voin auttaa jotakuta. Ei minullakaan aina ole ollut helppoa. Ei ole aina vieläkään. Ymmärrän niin hyvin sen, että joskus tarvitsee jotain toista elämiseen. Ja jos se toinen olen minä niin ei se haittaa.
Mutta on se silti rankkaa. Kun läheinen koittaa tappaa itsensä ja samaan aikaan toinen hallusinoi helvetistä pistää ajatuksia uusiksi. Ja se kun huomaa, miten yhteiskunnassa ei näitä ihmisiä auteta. Ilman rahaa ei saa asianmukaista hoitoa. Tai jotkut saavat. Mutta eivät kaikki. Ja se on surullista. Jos ystäväni sairastuisi syöpään, saisi hän heti apua. Onhan se sentään tappava tauti. Mutta kun ystäväni on ollut vuosia masentunut ja hoitoa ei kuulu en jaksa ymmärtää. Koska kyllä masennuskin tappaa.
Lääkkeet. Niitä tuntuu olevan kaikilla. Mutta ei sitä hoitoa, jota he oikeasti tarvitsisivat.

Tästä tuli nyt vähän erilainen teksti. Mutta tältä minusta tällä hetkellä tuntuu joten suokaa anteeksi avautumiseni. Ja epäkorrekti kirjoittaminen. En jaksa juuri nyt kirjoittaa kieliopillisesti hyviä lauseita. Ei sillä ehkä niin väliä ole kuitenkaan.

Tahtoisin kertoa

Tahtoisin kertoa teille millaista elämä on minun silmin.

Kaikki alkaa aina aamusta. Kaikki alkaa aina pään jomotuksesta, pyörrytyksen tunteesta ja itsekurista. Joskus on pakko nousta. Kesällä olen silti onnellinen, koska aurinko paistaa eikä ole kiire minnekään.

Aamulla kaikki on sumeaa. Maailmassa ei ole järkeä. Yhtäkkiä kaikkialla on värejä ja ääniä, loputtomasti ääniä. Ja jos joku puhuu, jään miettimään ensimmäistä kirjainta. Sitten toista. Odottava katse. Ai niin. Minun pitää vastata. Äh.

No. Antaa äänien ja värien olla. Minä vaan olen. Pieni ja hiljainen. Tarkkailen maailmaa ja unohdan turhat tunteet. Paitsi että tunteet eivät koskaan ole turhia. Eivät minun maailmassani.

Hymyilen niin kovasti, että unohdan syödä. Pieni omatunnon kolaus ja salaa myös ylpeys. Keitän kahvia. Sitten teetä. Vähän jos vielä kahvia. Iskee makeannälkä. Leivon jotain aineista, joita löydän. Puuttuvat ravintoaineet korvataan keltaisilla ja punaisilla pillereillä.

Jostain kuuluu musiikkia. Minä pysähdyn. En löydä sanoja. Olen vaan ja kuuntelen. Ja rakastan.

Kännykkäni värisee ja keskeyttää asian, jota ajattelin. Uteliaisuus. Pakko tietää, kuka minua kaipaa. Pettymys tai onni. Hymyilen rakkaille. Kurtistan kulmia ihmisille, jotka tahtovat saada minusta irti enemmän.

Nauran nauran ja nauran kunnes en enää jaksa. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin. Eikä enää jaksa nauraa. Puolituttu tulee vastaan. Äkkiä! Ei ole aikaa! Äkkiä hymy takaisin!

Pyöräilen taas. Koska minä pyöräilen PALJON. Ja kostealla asfaltilla on lehtiä. Päättelen, että on syksy, mutta en ole aivan varma. Katson taivaalle kuudettakymmenettäseitsemättä kertaa tänään. Se on taas sininen. Katson sivulle. Toiselle sivulle. Kaukaisuudessa näen pilvenriekaleen. Voin taas rauhoittua.

Näen kauniin naisen ja uteliaisuuteni herää. Tahtoisin kertoa hänelle, että hän on kaunis. Mutta ei niin voi tehdä. Harmittaa. Miksi ei niin voi tehdä? No. Ainakin saan katsoa häntä ilman paheksuvia katseita. Koska olen pieni viaton tyttönen. Salaa hymyilen ilkikurisesti.

Jähmetyn. Huoneessani on kärpänen. Epätoivo. Ei jaksa. Ei vaan jaksa. Ja helpotkin asiat ovat murskaavan vaikeita. Kirjoitan kärpäsestä äidinkielen esseen.

Tuijotan kuvaa naisesta. Se hymyilee liian leveästi. Ääni herättää minut. Huomaan olevani kaupassa ja vähään aikaan en muista, miten sinne päädyin. Mutta olen opetellut muistamaan. Ja pian minä taas tiedän.

Ja katsokaas. Kun minulle on sanottu, että olen tasapainoinen, vaikka olen kaikkea muuta. Ja minulle on sanottu, että minulla on jalat maassa, vaikka minulla harvoin on. Ja kun on niin helppo katsoa ihmistä silmiin ja uskotella, että on paikalla.

Kuinka kerrot maailmalle, että olet kaikkea muuta kuin sitä mitä olet?

Ja katsokaas kun maailma hämmentää minua niin kovin, kovin paljon. Vaikka aina olenkin kaikkialla ajallaan. Ja tiedän aina, mitä sanoa. Ja hymyilen ja nauran kun pitää. Silti yleensä ajattelen jotain muuta. Jotain aivan muuta. Ja harvoin minun annetaan oikeasti vaan olla.

Turvallisinta on, kun joku vaan halaa. Ja silittää. Ja voi olla aivan hiljaa. Olla vaan. Pieni ja hemmoteltu onnellinen otus.

Ik hou van je

kaikki on tässä

silmiesi edessä

riveillä ja välissä

Toiset eivät ymmärrä, miten oikeasti yritän antaa itsestäni kaiken. Koitan hymyillä oikeaan aikaan. Koitan punastua. Koitan kertoa.

Se on vaikeaa. Kun toiset eivät ymmärrä, miten läpinäkyvä oikeasti olen. Ja kuulen olevani mysteeri. Ja minä pidän siitä.

Ja toiset taas näkevät. Silmieni ohi syvälle. Ja heidän ei tarvitse lukea riveiltä tai niiden välistä. He vain tietävät. Ja tekevät minusta pienen.

Viesti

Etsimisen pitkän jälkeen
Lämpö löytyy itsestä
Äkkiä nouskaa ja huutakaa
Maailma on meitä varten!
Äkkiä nouskaa ja katsokaa

Onnesta voi itkeä
Nauru syntyy surusta

Salaisuuksia joka hymyssä
Entisiä ja nykyisiä
Illalla on hyvä
Keinua korkeimmalle tähdelle
Kulkea maailman ääriin
Antaa anteeksi
Innostua arkisista asioista
Laulaa loputtomasti
Unissa seikkailla