Taiteellinen melankolia

Kaunis lasi, reunassa kuvioita

Lasissa viiniä

Muusikko saa sitä aina jostain

Tahtoisin tehdä jotain kaunista

Luoda jotain unohtumatonta

Jotain ikuista

Minusta on tullut muusikko.

Se on tapahtunut. Tänä keväänä olen soittanut enemmän kuin koskaan.
Olen soittanut lukemattomissa kamarimusiikkiyhtyeissä. Monissa projekteissa.
Orkestereissa ja solistikarsinnoissa.
Minulle on syntynyt viulufritsu, jota sattuu.
Minun käteni hankkii huolestuttavasti rasitusvammaa.

Olen tehnyt niin paljon töitä.
Muusikko ei tarvitse ruokaa.
Muusikko ei tarvitse unta.
On aivan normaalia harjoitella kymmeneen asti illalla.
Olen ollut niin väsynyt.

Jollain tasolla olen ollut niin onnellinen.

Harkitsen vakavissani hankkivani kaksi viuluoppilasta ensi vuonna.
Odotan melkein innolla kaikkia loputtomia projekteja, jotka minulla on edessä.
Tulen tekemään niin paljon töitä.
Tulen olemaan niin väsynyt.
Tulenko olemaan onnellinen?

Ensi vuonna matkustan joka toinen viikko Helsinkiin viulutunneille.
Opettajani tulee olemaan kiireinen ja haluttu huippuviulisti.
Jos hän ottaa minut, on siitä leikki kaukana.
Soitin hänelle ja hän muisti minut.
Tahtoi opettaa niin kovasti, jos vaan kiireiltään ehtii.
Olin niin onnellinen.
Suomen parhaita viulisteja päivittäin kuunteleva virtuoosi kehui minua.
Tahtoo opettaa minua.

Olenko oikeasti riittävä?
Voinko oikeasti nousta samalle tasolle Sibelius Akatemian huippumuusikoiden kanssa?
Olenko oikeasti tarpeeksi hyvä?

Ei kai minusta oikeasti tule ammattimuusikkoa?
Enhän minä oikeasti ole tosissani?

http://www.youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY

Ps Sain teatteriryhmäni kohtausluettelon viimeisteltyä. Olen harvinaisen ylpeä itsestäni. Vaikka se onkin pieni suoritus verrattuna moniin, joita olen viime aikoina tehnyt, tekee se jostain syystä minut ylpeämmäksi. Ehkä minulla olisi enemmänkin syytä olla ylpeä. Pidän monia asioita, joita muut kehuvat ja ihmettelevät itsestäänselvyyksinä. En näe ihmeellisenä omia kykyjäni. Ehkä minun pitäisi ajatella enemmän saavutuksiani. Pelkään, että minusta tulee omahyväinen.

ei pitäisi olla liian onnellinen liian tiiviissä paketeissa

Koko päivän olen nauranut
Ja laulanut
Ja huutanut
Ja halannut tiukasti

Olen ollut tänään sata eri ihmistä
Kaikki toinen toistaan hullumpia

Olen saanut paljon katseita osakseni
Tutuilta ja tuiki tuntemattomilta
Ja nauranut kaikille takaisin

Olen taputtanut ja hurrannut
Ja sitten taas halannut

Ja vähän jopa kilahtanut
Raivonnut maailmaa

Energiataso valuu ja valuu
Hulluus vie energiaa
Energian puute johtaa väsymykseen
Väsymys johtaa taas hulluuteen

En minä tästä miksikään muutu

Vaaleansinistä Kahvia

"Vaan miksi vihreä tee ei voisi olla punaista?

Tai punakeltaista?

Tai entä jos kahvi olisi vaaleansinistä?

Maailmassa on paljon ratkaisemattomia arvoituksia."

Näin sanoi hän ja minä nauroin. Uusi hassu ystäväni, joka on piristänyt viime päiviäni viesteillään.

"Mutta ehkä vaaleansininen kahvi olisi hyvää, jos siihen lisäisi vaaleanpunaista sokeria?"

Kovasti mietin hänelle nimeä. Kaikki nimiajatukseni ovat omituisia ja monimutkaisia.

"Yksinkertainen on kaunista."

Tämänkin hän minulle sanoi. Siksi mietin yksinkertaista nimeä. Mutta voi miten vaikeaa tämä on! Kuvata ihmistä yhdellä sanalla!

Ehkä lähestyn toiselta suunnalta. Kuvailen ensin pitkästi. Noh.

Tämä ihminen hymyilee aina, kun näen hänet. Hänellä on värikkäitä vaatteita ja hyvin kirkkaat siniset silmät. Hän erottuu joukosta.

Hän puhuu paljon. Minä puhun takaisin. Hänelle on helppo puhua.

Hän tuntee itsensä itsetietoiseksi aina kun valittaa. Hän ei tahdo vaikuttaa valittajalta. Naurahtaa ja syyttää itseään. Mutta ei minua haittaa, vaikka hän vähän valittaisikin välillä.

Hän on aito. Hän ei esitä. Tästä pidän eniten.
Hän on ystävällinen ja ottaa muut huomioon.

Ja hän on haaveilija.

Aurinko. Olkoon se hänen nimensä.

http://www.youtube.com/watch?v=L9fVYBG_4Ck

(Tämä on täällä jo toisen kerran. Tämä biisi kuvastaa minulle toivoa.)

maailmanmatkaajan onni

puolitoista viikkoa juhlaa

jatkuvaa kokemusta

unohda kaikki arkinen

näin on hyvä

ajatukset tässä ja nyt

ei ajatella menneitä

ei tulevaa

vain tätä hetkeä

naurua naurua naurua

uteliaat silmät tutkivat

kun ketään ei tunne, voi tehdä vapaasti mitä vaan

En mitenkään voi lähellekään tiivistää edellistä matkaani tähän. Ensin oli pikaisesti Saksa ja sitten Hollanti ja Belgia ja näitä kahta paljon ja vaihtelevasti. Ja paljon menestystä. Viiden henkilön ryhmä, joka päivä toisensa jälkeen keskittyi ja luovutti sielunsa kansoille. Sadat ihmiset nousivat seisomaan ja hurrasivat meille. Ja minä olin niin onnellinen. Kun tuntemattomat ihmiset suuren tunnekuohun vallassa kiittivät minua tuntui, että voisin tehdä tätä ikuisesti. Ehkä minä voisinkin olla muusikko. Voisin. Jos se vaan olisi tuollaista, niin olisin valmis!

Ja ne ihmiset. Toinen kansa kuin tavallisesti. Paljon naurua ja puhetta ja poskipusuja ja ruokaa ja olutta.

Ja se kauneus! Minun toinen kotini. Rakas toinen kotini. Asuin satumetsän keskellä ja heräsin auringonpaisteeseen. Linnut lauloivat ja kukkien ympäröimää polkua pitkin kävelin aamupalalle. Matkan varrella tervehdin kultakaloja. Lammessa oli lukematon määrä pieniä nuijapäitä ja mietin elämää. Hymyilin. Lopussa halasin ihmistä, jonka olen tuntenut vuosia, mutta johon tunsin saavani yhteyden vasta nyt. Yhdessä improvisoimme soittimillamme ja vaikka en ihan osannut niin yritin ja se oli hauskaa.

Lontoo kutsui. Ensimmäinen lento yksin. Ahdisti. Mutta samalla ajattelin "Seikkailu! Seikkailu! Seikkailu!". Kaikki oli uutta ja jännää ja pelko katosi nopeasti. Odotin sadetta. Kylmää ja kosteaa. Odotin kohteliaita hymyileviä ihmisiä. Odotin väärin. Matkan päässä paistoikin aurinko. Ja ihmiset olivat töykeitä. Paitsi asiakaspalvelussa. Rakastuin siihen, kun ihmiset kutsuivat minua hellittelynimillä. "Do you need some help with that, sweetheart?" "You need a bag, darling?" "Thank you madam." Ja rakastuin musikaaleihin yhä vaan uudestaan ja uudestaan. Voisin käyttää kaikki loput rahani niihin. Eikä kaduttaisi. Uskomattomat lavasteet ja laulu ja tanssi ja niin vahvat tunteet. Ei sitä voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. Camden townissa söin halpaa mutta niin hyvää japanilaista ruokaa ja maistoin kuivattua toukkaa. Tämän jälkeen minut värvättiin hiusmalliksi. Aikeenani oli ollut kasvattaa hiukseni, mutta tunsin seikkailuntuntua tarjouksessa. Minua jännitti. Minua kutkutti. Tuntematon mies, joka ei osannut englantia ilmestyi tyhjästä ja alkoi räpeltää hiuksiani. En tiennyt miten reagoida, eli istuin vaan. Hymyillytti. Kuten aika moni asia. Voisin jatkaa koko yön, mutta en oikeastaan jaksa. Kello lyö jo yli kahdentoista, vaikka minun päässäni vasta yli kymmenen. Sain juuri viestin puhelimeeni, joka nauratti kovasti. Elämäni on aika ihanaa.

http://www.youtube.com/watch?v=mCLHNi7bFgQ