Koko ajan kävelemme jonnekin...

Täytyy olla kovin kypsä,
jos osaa olla onnellinen paineen alla.
Täytyy nähdä paljon,
ennen kuin osaa olla epäitsekäs.

Minä ehkä tiedän paljon,
tai kuulen, mitä tahdot sanoa.
Jos en ihan aina onnistu,
niin usein kuitenkin.

Hänen hymynsä on kireä, kun yrittää liikaa.

Onni on piilossa.
Hakekaa taskulamput!

Minä aion yrittää.

Ruma totuus

Rakkaat. Minun täytyy kertoa jotain. En ole sitä, mitä te luulette.
En ole fiksu ja kaunis ja viisas ja menestyvä.
Se on kaikki valetta. Koska te näette sen, minkä minä haluan teidän näkevän.
Varastan fiksujen ihmisten aatteet vaikuttaakseni fiksulta.
Pari hienoa sanaa ja te uskotte.
Vähän meikkiä kasvoille ja näytän hyvältä.

Rakkaat. Minusta me elämme valheessa.
Koska en suinkaan ole ainoa, joka näin tekee?
En toki. Meidäthän on koulutettu siihen. Meidän täytyy olla fiksuja ja filmaattisia.
Kaikkien.
Vaikka me emme ole.
Toiset vaan osaavat esittää paremmin kuin toiset.

Tämän seurauksena on niitä, jotka vaikuttavat menestyneiltä, vaikka oikeasti olisivat jotain muuta.
Minä kuulun tähän joukkoon.

Sitten on niitä, jotka ovat pistäneet kaiken likoon, että olisivat kuin yllä olevat ihmiset, mutta eivät onnistu siinä. Heidän täytyy keksiä joku toinen identiteetti. He ovat "tyhmiä". He ovat "pellejä". He ovat "eristäytyneitä".

On myös niitä hyvin harvoja ihmisiä, jotka eivät esitä. Ovat vaan.
Ja näille ihmisille, vaikka heitä ihailenkin eniten maailmassa, olen ikuisesti ja syvästi kateellinen.

Koska vaikka teen kaikkeni näyttääkseni menestyvältä - puhun huolettomasti hyvistä arvosanoista, mainitsen ohimennen saavutuksistani, neuvon ihmisiä tietävästi - ovat juuri nämä ihmiset ne, jotka oikeasti menestyvät.

Vaikka teen kaikkeni ollakseni hyvännäköinen - ostan erottuvia vaatteita, meikkaan ja laitan hiuksiani, laihdutan jatkuvasti - ovat juuri nämä ihmiset niitä, jotka ovat oikeasti kauniita.

Vaikka koitan aina näyttää siltä, että elämäni on onnellisinta koskaan, ei onneni koskaan voi olla niin ehjää, kuin näillä ihmisillä.

Koska rakkaat, minä elän valheessa.

Kaikki mitä olen rakentanut, on ollut sitä varten, että ihmiset huomaisivat minut, kehuisivat minua, rakastaisivat minua.

Jos laihdutan, saan varmasti ystäviä.
Jos soitan hyvin, ehkä vanhempani rakastavat minua.
Jos hymyilen kaikille, niin minua varmasti ihaillaan.

Minä elän ihmisten kehuista.
Minä elän muiden kateudesta.
Minä elän ollakseni täydellinen.

Ja tämä, rakkaat, on minun suurin syntini, suurin itsekkyyteni ja suurin rumuuteni.

Minä en ole sitä, mitä te luulette.

Jossain näen valoa

Tahtoisin uskoa, että sanoissa on voima.
Että puheella voimme pelastaa.
Muuttaa maailman.

Tahtoisin uskoa, että sanomalla oikeat sanat, muuttuvat asiat paremmiksi.

Ehkä näin on.

Mutta tällaisina hetkinä tuntuu, että ei ole sanoja. Ei ole lauseita, jotka voisivat pelastaa.

Vai onko vika minussa?

Ehkä sanat ovat olemassa, mutta minä en niitä tiedä.

Koitan taistella. Koitan etsiä. Koitan olla se oikea.

Koitan uskoa, että on asioita, joille en voi mitään. Koitan muistaa, että kaikki ei ole minun vikani.

En saa vajota. Nyt on minun vuoroni olla pinnalla.

Juha Tapio - kelpaat kelle vaan

Tänään

Soitossa ei ole mitään vikaa, mutta sinä häsellät koko ajan! Lopeta heti!!

Tällaisissa tunnelmissa tänään. Nauran yksin Lahden kaduilla. Antaa ihmisten tuijottaa. :')

Tulitikkutyttö

Kirkkaiden tähtien puutarhassa,
pitää Kuu pilkkanaan.
Valaisee liian kovaa.

Puhallan pölyt pois vanhoista tulitikuista.

Yritän ja yritän
pitää yllä valoa
koko ajan peläten,
että takanani yksi putoaa.

Tulitikkutyttö katsoi tuleen
ja näki pelkkää hyvää.

Uskossa on hyvä elää.
Jos osaa olla sokea.

Huomisen pelko

Kaikki alkaa aina asteikosta
Korkeat äänet soivat joskus kirkkaina
Ehkä
Lupaus
Joka kerta kauniimmin
Kirkkaammin
Helpommin
Alanko väsyä?

Takanani on joku
Kuulin ääniä
Sydän hakkaa ja kävelytahti kiihtyy
Turvassa on harvoin
Mutta suojamuuri pysyy
Ehkä
Olen huolissani, koska näen pelkoa

On liian vaikea ymmärtää
Ihmisten toisiaan
On liian helppo nähdä
Väärät asiat

angstinpurkamista

Kun koulut alkavat, ilma värisee tunteita.

Tapaamisen riemua, aitoa ja teeskenneltyä.

Jälkimmäinen harmittaa. Mitä järkeä on teeskennellä, kun sen läpi näkee niin helposti?

Parissa kuukaudessa kaikki on yhtäkkiä toisin. Minä olen muuttunut. Kaikki ovat muuttuneet.

Muutoksen perässä on vaikea juosta.

Väkijoukon keskellä tunnen olevani taas yksin. En uskalla hymyillä aidosti, mutta hymyilen silti.

En uskalla enää juosta halaamaan, mutta arasti halaan silti.

Kaikilla samat kysymykset. Minulla myös. Sehän kuuluu protokollaan.

"Mitä kuuluu?" "Miten kesä meni?" "No mitä sie teit?"

Kaikilla samat vastaukset. Minulla myös. Sehän kuuluu protokollaan.

"Ihan hyvää." "Tuossahan tuo." "En mitään ihmeellistä."

Kiinnostaako ketään oikeasti? Kiinnostaako ketään oikeasti, että olen yksinäinen? Ja toivoisin kuuluvani johonkin porukkaan. Ja tunnen olevani erillinen ja kuulumaton ja tahtoisin vaan kadota. Hymyjen seassa ei saa olla rehellinen.

Minulla on paljon kavereita, mutta kaikki heistä, joka ikisen, olen jossain vaiheessa työntänyt pois.

Siksi olen yksinäinen. Koska ihmissuhteet pelottavat. Koska ihmiset ovat julmia. Ja minä niin epätäydellinen.

Olisitko enää

Jos kertoisin
Täällä paistaa aurinko
Tulisitko

On olemassa hiljainen pelko
Josta ei puhuta
Jota ei saa näyttää
Joka ehkä joskus huomataan

Jos kertoisin
Täällä ruoho on vihreää
Tulisitko

On myös paljon epävarmuutta
Joka peitetään huolettomuudella
Joka piileksii naurun alla
Joka haudataan hymyyn

Jos kertoisin
Ilma tuoksuu kesälle
Tulisitko

On sisälläni tunne
Joka tahtoo juosta pois
Kauas ja kauas
Jonnekin missä ei satu

Jos kertoisin
Minua pelottaa
Olisitko enää

Nukuin viime yönä rumasti

Kuinka monta kupillista kahvia on hulluuden ja taiteen välissä?

Sääntö 1: Muista syödä hyvin.
Sääntö 2: Käy mahdollisimman paljon konserteissa.
Sääntö 3: Harjoittele. Aina kun ehdit.

Nukkuminen ei edes päässyt listalle.

Päätin. Tänä iltana juon viiniä.

Ensimmäinen sääntö

Mustalaislaulu kuuluu seinän takaa
Nopeampaa, nopeampaa
Sama säveltäjä
Eri soittaja
Täytyy muistaa hengittää.

Viuluni on liian kaunis minulle
Se kiiltää kun sen kiillottaa
Yritän ja yritän ja yritän
Joskus onnistun vähän
Yleensä en
Ei saa unohtaa. Täytyy muistaa hengittää.

Lasisilmät tuijottavat minua ja minä huudan
Niitä on kaksikymmentä ja kaksi
Minä hengitän, mutta liian nopeasti.

Olen tuki ja turva
Täysin turha
Ei voi auttaa ketään, kun happi loppuu.

Minun ääneni on etuoikeus
Olen ihan hiljaa
Paitsi silloin kun puhun
Vasta silloin kun en tunne enää olevani yksin
Muistan lopulta hengittää.

Huokaisen

Lehmänsilmillä voi kalastaa. Eikä vaan tietoa. Vaan ihan oikeita kaloja. Tämän opin tänään.

Hullu perhe minulla on. Niin hullu, että en enää edes ihmettele, miten minusta tuli tällainen. Isä vatkaa taikinaa. Ei leipää varten suinkaan, vaan kalastusta. Äiti meinasi hunajamarinoida juuri kastemadon. Suurempi veljeni herättää niin suurta huomiota siviilipalvelusleirillä, että tuntemattomat ihmiset juoruavat hänestä ulkomaillakin. Huokaisen.

Tuntematon haikeus kuiskuttelee minulle jo toista päivää.
Nimesin sen yksinäisyydeksi.
Vaikka on ihmisiä, niin niille pitää olla jotakin. Minä en juuri nyt jaksa olla mitään. Yksin on paras.

Iltapäiväonni

Unenpöpperöisenä minä pieni hymyilen.
Ja tuhisen.
Pehmeys ja lämpö kietovat minut.
Nämä ovat onnellisia hetkiä.

Pienet surulliset

Minulla on paljon itkeviä ystäviä
Rakkaita mutta surullisia
Minä näen paljon kyyneliä

Koska minulla on semmoinen vaikutus
Kerätä pieniä surullisia ympärilleni
Ja minulla on semmoinen vaikutus
Saada heidät kertomaan

Voi elämä. Joskus minusta tuntuu, että minä tiedän niin paljon. Näen niin paljon. Kuulen ihan liikaa.
Enkä edes voi kertoa. Omista huolista voi aina kertoa, mutta ei toisen. Olen totta kai onnellinen, jos voin auttaa jotakuta. Ei minullakaan aina ole ollut helppoa. Ei ole aina vieläkään. Ymmärrän niin hyvin sen, että joskus tarvitsee jotain toista elämiseen. Ja jos se toinen olen minä niin ei se haittaa.
Mutta on se silti rankkaa. Kun läheinen koittaa tappaa itsensä ja samaan aikaan toinen hallusinoi helvetistä pistää ajatuksia uusiksi. Ja se kun huomaa, miten yhteiskunnassa ei näitä ihmisiä auteta. Ilman rahaa ei saa asianmukaista hoitoa. Tai jotkut saavat. Mutta eivät kaikki. Ja se on surullista. Jos ystäväni sairastuisi syöpään, saisi hän heti apua. Onhan se sentään tappava tauti. Mutta kun ystäväni on ollut vuosia masentunut ja hoitoa ei kuulu en jaksa ymmärtää. Koska kyllä masennuskin tappaa.
Lääkkeet. Niitä tuntuu olevan kaikilla. Mutta ei sitä hoitoa, jota he oikeasti tarvitsisivat.

Tästä tuli nyt vähän erilainen teksti. Mutta tältä minusta tällä hetkellä tuntuu joten suokaa anteeksi avautumiseni. Ja epäkorrekti kirjoittaminen. En jaksa juuri nyt kirjoittaa kieliopillisesti hyviä lauseita. Ei sillä ehkä niin väliä ole kuitenkaan.

Tahtoisin kertoa

Tahtoisin kertoa teille millaista elämä on minun silmin.

Kaikki alkaa aina aamusta. Kaikki alkaa aina pään jomotuksesta, pyörrytyksen tunteesta ja itsekurista. Joskus on pakko nousta. Kesällä olen silti onnellinen, koska aurinko paistaa eikä ole kiire minnekään.

Aamulla kaikki on sumeaa. Maailmassa ei ole järkeä. Yhtäkkiä kaikkialla on värejä ja ääniä, loputtomasti ääniä. Ja jos joku puhuu, jään miettimään ensimmäistä kirjainta. Sitten toista. Odottava katse. Ai niin. Minun pitää vastata. Äh.

No. Antaa äänien ja värien olla. Minä vaan olen. Pieni ja hiljainen. Tarkkailen maailmaa ja unohdan turhat tunteet. Paitsi että tunteet eivät koskaan ole turhia. Eivät minun maailmassani.

Hymyilen niin kovasti, että unohdan syödä. Pieni omatunnon kolaus ja salaa myös ylpeys. Keitän kahvia. Sitten teetä. Vähän jos vielä kahvia. Iskee makeannälkä. Leivon jotain aineista, joita löydän. Puuttuvat ravintoaineet korvataan keltaisilla ja punaisilla pillereillä.

Jostain kuuluu musiikkia. Minä pysähdyn. En löydä sanoja. Olen vaan ja kuuntelen. Ja rakastan.

Kännykkäni värisee ja keskeyttää asian, jota ajattelin. Uteliaisuus. Pakko tietää, kuka minua kaipaa. Pettymys tai onni. Hymyilen rakkaille. Kurtistan kulmia ihmisille, jotka tahtovat saada minusta irti enemmän.

Nauran nauran ja nauran kunnes en enää jaksa. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin. Eikä enää jaksa nauraa. Puolituttu tulee vastaan. Äkkiä! Ei ole aikaa! Äkkiä hymy takaisin!

Pyöräilen taas. Koska minä pyöräilen PALJON. Ja kostealla asfaltilla on lehtiä. Päättelen, että on syksy, mutta en ole aivan varma. Katson taivaalle kuudettakymmenettäseitsemättä kertaa tänään. Se on taas sininen. Katson sivulle. Toiselle sivulle. Kaukaisuudessa näen pilvenriekaleen. Voin taas rauhoittua.

Näen kauniin naisen ja uteliaisuuteni herää. Tahtoisin kertoa hänelle, että hän on kaunis. Mutta ei niin voi tehdä. Harmittaa. Miksi ei niin voi tehdä? No. Ainakin saan katsoa häntä ilman paheksuvia katseita. Koska olen pieni viaton tyttönen. Salaa hymyilen ilkikurisesti.

Jähmetyn. Huoneessani on kärpänen. Epätoivo. Ei jaksa. Ei vaan jaksa. Ja helpotkin asiat ovat murskaavan vaikeita. Kirjoitan kärpäsestä äidinkielen esseen.

Tuijotan kuvaa naisesta. Se hymyilee liian leveästi. Ääni herättää minut. Huomaan olevani kaupassa ja vähään aikaan en muista, miten sinne päädyin. Mutta olen opetellut muistamaan. Ja pian minä taas tiedän.

Ja katsokaas. Kun minulle on sanottu, että olen tasapainoinen, vaikka olen kaikkea muuta. Ja minulle on sanottu, että minulla on jalat maassa, vaikka minulla harvoin on. Ja kun on niin helppo katsoa ihmistä silmiin ja uskotella, että on paikalla.

Kuinka kerrot maailmalle, että olet kaikkea muuta kuin sitä mitä olet?

Ja katsokaas kun maailma hämmentää minua niin kovin, kovin paljon. Vaikka aina olenkin kaikkialla ajallaan. Ja tiedän aina, mitä sanoa. Ja hymyilen ja nauran kun pitää. Silti yleensä ajattelen jotain muuta. Jotain aivan muuta. Ja harvoin minun annetaan oikeasti vaan olla.

Turvallisinta on, kun joku vaan halaa. Ja silittää. Ja voi olla aivan hiljaa. Olla vaan. Pieni ja hemmoteltu onnellinen otus.

Ik hou van je

kaikki on tässä

silmiesi edessä

riveillä ja välissä

Toiset eivät ymmärrä, miten oikeasti yritän antaa itsestäni kaiken. Koitan hymyillä oikeaan aikaan. Koitan punastua. Koitan kertoa.

Se on vaikeaa. Kun toiset eivät ymmärrä, miten läpinäkyvä oikeasti olen. Ja kuulen olevani mysteeri. Ja minä pidän siitä.

Ja toiset taas näkevät. Silmieni ohi syvälle. Ja heidän ei tarvitse lukea riveiltä tai niiden välistä. He vain tietävät. Ja tekevät minusta pienen.

Viesti

Etsimisen pitkän jälkeen
Lämpö löytyy itsestä
Äkkiä nouskaa ja huutakaa
Maailma on meitä varten!
Äkkiä nouskaa ja katsokaa

Onnesta voi itkeä
Nauru syntyy surusta

Salaisuuksia joka hymyssä
Entisiä ja nykyisiä
Illalla on hyvä
Keinua korkeimmalle tähdelle
Kulkea maailman ääriin
Antaa anteeksi
Innostua arkisista asioista
Laulaa loputtomasti
Unissa seikkailla

Ulkona ei enää sada

Aika kuluu
Elämä jatkuu jatkuu jatkuu
Koko ajan enemmän
Hivuttaudun
Ulos
Kohti ihmistä
Koko ajan enemmän
Kohtaan itseni
Ja muut

Ja onni
Ei ehkä olekaan sisällä
Vaan ulkona
Yhdessä
Käsivarsilla
Naurussa
Ja katseessa
Sanoissa?

Tänään hymyilen. Kaikille. Koko ajan. Lupaan.

Tänään olen rehellinen. Ihmiselle.

tunne elämästä

tunnen elämän
niin vahvasti
tunnen sen henkitorvessani
jota sattuu
tunnen sen kädessäni
jota polttaa
se on kosteassa ilmassa
ja sen hyönteisissä

tunnen elämän
tässä ja nyt
hautakivissä
hetken ihmisissä
kaupungin soidessa

Väsyneen ihmisen väsyneet kirjaimet, olkaa hyvät.

ylpeyden kohde kaikille

paitsi niille, joilla olisi eniten ollut väliä

mutta myöhäistä kai olisi ollut muutenkin

entistä ei voi muuttaa

täytyy niellä katkeruus

elää tässä ja nyt

olla onnelinen niistä jotka arvostavat

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Menneisyys toistaa itseään uudessa valossa. Kaikki on hehkuvampaa, mutta petollista. Sama kysymys nousee esiin kerta toisensa jälkeen. Tyttö on kai aika ihmeellinen. Mutta petollinen.

"Kyllä minuun voi luottaa!" sanoo hän.

Mutta luottamus ei ehkä ole sama asia hänelle kuin muille.

Dramatisoin. Kuvittelen. Luulen ehkä liikoja.

Tyttö nauraa. Tyttö tanssii. Tyttö laulaa.

Tyttö on liian kaunis sisältä.

Vähän myös ulkoa.
Tyttö pelkää liikaa.

Älä koskaan luota pelkoon. Älä koskaan luota tyttöön, joka pelkää.

väsymyshymy

kynsilakka hajoilee
hymy rakoilee

kävin kolmessa kaupassa etsimässä kynsilakanpoistoainetta
kaikissa se oli loppu
ostin suklaata
jos ei saa kynsiä korjattua niin koitetaan edes se hymy

neurotyypillinen yhteiskunta. tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?

Se tarkoittaa sitä, että me olemme samanlaisia.
Sinä ja minä.
Normaaleja.

Vai olemmeko?

tähän ei vaan ole otsikkoa

Naapurin aidat kaatuilevat
Tilalle on rakennettu heti uudet
Yön mysteeri roikkuu ilmassa

Ei voi olla paikallaan
Ei saa jähmettyä
On pakko lähteä
Aina lähteä
Vaikka se sattuu
Rikkoo minut palasiksi

Turvallisuus ja lämpö tekevät onnellisiksi
Mutta onnellisuus on minulle vain unelma
Unelman takana realisti puhuu kirjakielellä järkeä

Minä olen seikkailija
Minä olen taiteilija
Minä olen unelma

Identiteetti on tässä ja nyt
Identiteetti on Kiinassa
Identiteetti on kuussa

Vain minä itse voin juosta itseni perässä

Minä olen kaikki
Minä en ole mitään

Salaa toivoisin, että kaikki olisi toisin.

Päivä ennen kesää

Hiireni hihittää.

Lintu hymyilee.

Aurinko katsoo silmiin.

Nämä kolme nimesin.

Minä vaan olen

Ikuinen itseni

Kaikki tässä maailmassa

Ja samalla myös pienin

Oli päivä ennen kesää

Sisälsi paljon kaikkea

Kesä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu

Hymyni ei koskaan sammu

Vaikka onkin kuuma

Tahtoisin jähmettyä

Ja vaan olla

Ikuisesti paikallaan

Mutta se ei sopisi minulle

Minun täytyy lentää

Minun täytyy tanssia

Minun täytyy nauraa

Ja olla loputtomasti onnellinen

Ja surullinen

Ja kaikkea siltä väliltä

On turvallisempaa lähteä kuin jäädä

Se ei ehkä silti tarkoita, ettenkö palaisi.

http://www.youtube.com/watch?v=9ClhKpPBzr4

Taiteellinen melankolia

Kaunis lasi, reunassa kuvioita

Lasissa viiniä

Muusikko saa sitä aina jostain

Tahtoisin tehdä jotain kaunista

Luoda jotain unohtumatonta

Jotain ikuista

Minusta on tullut muusikko.

Se on tapahtunut. Tänä keväänä olen soittanut enemmän kuin koskaan.
Olen soittanut lukemattomissa kamarimusiikkiyhtyeissä. Monissa projekteissa.
Orkestereissa ja solistikarsinnoissa.
Minulle on syntynyt viulufritsu, jota sattuu.
Minun käteni hankkii huolestuttavasti rasitusvammaa.

Olen tehnyt niin paljon töitä.
Muusikko ei tarvitse ruokaa.
Muusikko ei tarvitse unta.
On aivan normaalia harjoitella kymmeneen asti illalla.
Olen ollut niin väsynyt.

Jollain tasolla olen ollut niin onnellinen.

Harkitsen vakavissani hankkivani kaksi viuluoppilasta ensi vuonna.
Odotan melkein innolla kaikkia loputtomia projekteja, jotka minulla on edessä.
Tulen tekemään niin paljon töitä.
Tulen olemaan niin väsynyt.
Tulenko olemaan onnellinen?

Ensi vuonna matkustan joka toinen viikko Helsinkiin viulutunneille.
Opettajani tulee olemaan kiireinen ja haluttu huippuviulisti.
Jos hän ottaa minut, on siitä leikki kaukana.
Soitin hänelle ja hän muisti minut.
Tahtoi opettaa niin kovasti, jos vaan kiireiltään ehtii.
Olin niin onnellinen.
Suomen parhaita viulisteja päivittäin kuunteleva virtuoosi kehui minua.
Tahtoo opettaa minua.

Olenko oikeasti riittävä?
Voinko oikeasti nousta samalle tasolle Sibelius Akatemian huippumuusikoiden kanssa?
Olenko oikeasti tarpeeksi hyvä?

Ei kai minusta oikeasti tule ammattimuusikkoa?
Enhän minä oikeasti ole tosissani?

http://www.youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY

Ps Sain teatteriryhmäni kohtausluettelon viimeisteltyä. Olen harvinaisen ylpeä itsestäni. Vaikka se onkin pieni suoritus verrattuna moniin, joita olen viime aikoina tehnyt, tekee se jostain syystä minut ylpeämmäksi. Ehkä minulla olisi enemmänkin syytä olla ylpeä. Pidän monia asioita, joita muut kehuvat ja ihmettelevät itsestäänselvyyksinä. En näe ihmeellisenä omia kykyjäni. Ehkä minun pitäisi ajatella enemmän saavutuksiani. Pelkään, että minusta tulee omahyväinen.

ei pitäisi olla liian onnellinen liian tiiviissä paketeissa

Koko päivän olen nauranut
Ja laulanut
Ja huutanut
Ja halannut tiukasti

Olen ollut tänään sata eri ihmistä
Kaikki toinen toistaan hullumpia

Olen saanut paljon katseita osakseni
Tutuilta ja tuiki tuntemattomilta
Ja nauranut kaikille takaisin

Olen taputtanut ja hurrannut
Ja sitten taas halannut

Ja vähän jopa kilahtanut
Raivonnut maailmaa

Energiataso valuu ja valuu
Hulluus vie energiaa
Energian puute johtaa väsymykseen
Väsymys johtaa taas hulluuteen

En minä tästä miksikään muutu

Vaaleansinistä Kahvia

"Vaan miksi vihreä tee ei voisi olla punaista?

Tai punakeltaista?

Tai entä jos kahvi olisi vaaleansinistä?

Maailmassa on paljon ratkaisemattomia arvoituksia."

Näin sanoi hän ja minä nauroin. Uusi hassu ystäväni, joka on piristänyt viime päiviäni viesteillään.

"Mutta ehkä vaaleansininen kahvi olisi hyvää, jos siihen lisäisi vaaleanpunaista sokeria?"

Kovasti mietin hänelle nimeä. Kaikki nimiajatukseni ovat omituisia ja monimutkaisia.

"Yksinkertainen on kaunista."

Tämänkin hän minulle sanoi. Siksi mietin yksinkertaista nimeä. Mutta voi miten vaikeaa tämä on! Kuvata ihmistä yhdellä sanalla!

Ehkä lähestyn toiselta suunnalta. Kuvailen ensin pitkästi. Noh.

Tämä ihminen hymyilee aina, kun näen hänet. Hänellä on värikkäitä vaatteita ja hyvin kirkkaat siniset silmät. Hän erottuu joukosta.

Hän puhuu paljon. Minä puhun takaisin. Hänelle on helppo puhua.

Hän tuntee itsensä itsetietoiseksi aina kun valittaa. Hän ei tahdo vaikuttaa valittajalta. Naurahtaa ja syyttää itseään. Mutta ei minua haittaa, vaikka hän vähän valittaisikin välillä.

Hän on aito. Hän ei esitä. Tästä pidän eniten.
Hän on ystävällinen ja ottaa muut huomioon.

Ja hän on haaveilija.

Aurinko. Olkoon se hänen nimensä.

http://www.youtube.com/watch?v=L9fVYBG_4Ck

(Tämä on täällä jo toisen kerran. Tämä biisi kuvastaa minulle toivoa.)

maailmanmatkaajan onni

puolitoista viikkoa juhlaa

jatkuvaa kokemusta

unohda kaikki arkinen

näin on hyvä

ajatukset tässä ja nyt

ei ajatella menneitä

ei tulevaa

vain tätä hetkeä

naurua naurua naurua

uteliaat silmät tutkivat

kun ketään ei tunne, voi tehdä vapaasti mitä vaan

En mitenkään voi lähellekään tiivistää edellistä matkaani tähän. Ensin oli pikaisesti Saksa ja sitten Hollanti ja Belgia ja näitä kahta paljon ja vaihtelevasti. Ja paljon menestystä. Viiden henkilön ryhmä, joka päivä toisensa jälkeen keskittyi ja luovutti sielunsa kansoille. Sadat ihmiset nousivat seisomaan ja hurrasivat meille. Ja minä olin niin onnellinen. Kun tuntemattomat ihmiset suuren tunnekuohun vallassa kiittivät minua tuntui, että voisin tehdä tätä ikuisesti. Ehkä minä voisinkin olla muusikko. Voisin. Jos se vaan olisi tuollaista, niin olisin valmis!

Ja ne ihmiset. Toinen kansa kuin tavallisesti. Paljon naurua ja puhetta ja poskipusuja ja ruokaa ja olutta.

Ja se kauneus! Minun toinen kotini. Rakas toinen kotini. Asuin satumetsän keskellä ja heräsin auringonpaisteeseen. Linnut lauloivat ja kukkien ympäröimää polkua pitkin kävelin aamupalalle. Matkan varrella tervehdin kultakaloja. Lammessa oli lukematon määrä pieniä nuijapäitä ja mietin elämää. Hymyilin. Lopussa halasin ihmistä, jonka olen tuntenut vuosia, mutta johon tunsin saavani yhteyden vasta nyt. Yhdessä improvisoimme soittimillamme ja vaikka en ihan osannut niin yritin ja se oli hauskaa.

Lontoo kutsui. Ensimmäinen lento yksin. Ahdisti. Mutta samalla ajattelin "Seikkailu! Seikkailu! Seikkailu!". Kaikki oli uutta ja jännää ja pelko katosi nopeasti. Odotin sadetta. Kylmää ja kosteaa. Odotin kohteliaita hymyileviä ihmisiä. Odotin väärin. Matkan päässä paistoikin aurinko. Ja ihmiset olivat töykeitä. Paitsi asiakaspalvelussa. Rakastuin siihen, kun ihmiset kutsuivat minua hellittelynimillä. "Do you need some help with that, sweetheart?" "You need a bag, darling?" "Thank you madam." Ja rakastuin musikaaleihin yhä vaan uudestaan ja uudestaan. Voisin käyttää kaikki loput rahani niihin. Eikä kaduttaisi. Uskomattomat lavasteet ja laulu ja tanssi ja niin vahvat tunteet. Ei sitä voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. Camden townissa söin halpaa mutta niin hyvää japanilaista ruokaa ja maistoin kuivattua toukkaa. Tämän jälkeen minut värvättiin hiusmalliksi. Aikeenani oli ollut kasvattaa hiukseni, mutta tunsin seikkailuntuntua tarjouksessa. Minua jännitti. Minua kutkutti. Tuntematon mies, joka ei osannut englantia ilmestyi tyhjästä ja alkoi räpeltää hiuksiani. En tiennyt miten reagoida, eli istuin vaan. Hymyillytti. Kuten aika moni asia. Voisin jatkaa koko yön, mutta en oikeastaan jaksa. Kello lyö jo yli kahdentoista, vaikka minun päässäni vasta yli kymmenen. Sain juuri viestin puhelimeeni, joka nauratti kovasti. Elämäni on aika ihanaa.

http://www.youtube.com/watch?v=mCLHNi7bFgQ

Jos elämä ei ole Wonderful, niin ainakin se on Wondefrul.

Huippua.
Mahtavaa.
Kaunista.
Ihanaa.

TEATTERI !!!
Ja kohtausluettelo täytyy saada valmiiksi.
                JO KUUSITOISTA !!!

Hahahaha nauran. Niin kovasti. On hyvä olla.

Eräs ystäväni palasi juuri kotiin matkalta. Hän kulki vuorien ja meren välissä ja koki asioita. Tuli kotiin ja tahtoi puhua minulle teatterista. Tai ei niinkään vaan puhua. Hehkuttaa. Tämä ystäväni jakaa saman intohimon kuin minä teatteriin. Sanoi, että matkalla oli niin kaunista. Minun teki heti mieli matkustaa. Nähdä kaunista, joka on muualla. Vaikka on täälläkin kaunista. Teatteri. Voi teatteri. Tuntuu niin hyvältä, kun joku tuntee samoin kuin minä teatteria kohtaan. Tuntuu niin hyvältä, kun voi yhdessä hehkuttaa. Paljon huutomerkkejä ja huutamista ja pään sisäistä kiljuntaa. Niin paljon unelmia.

Sunnuntaina. Sitä ennen on rankkaa.
           Mutta SUNNUNTAINA
Ennen sitä täytyy saada kohtausluettelo ainakin kahteenkymmeneen. Se ei ole paljon vaadittu.

http://www.youtube.com/watch?v=McMAvE5_udo&NR=1&feature=endscreen

Yksi peruna kerrallaan.

Niin. Yksi peruna kerrallaan. Ei minulla muuta. Väsyttää. Pitäisi jaksaa.

[En edes jaksa innostua musiikista juuri nyt. En siis laita linkkiä. Jos välttämättä tahdotte kuunnella jotain, joka liittyy minun elämääni niin kuunnelkaa Mozartia tai Haydn'a. Kaksi säveltäjää, joita vähitellen alan vihaamaan.]

Mielenrauha

Shostakovichin pianokonsertto nro 2 muistuttaa ajoista, jolloin omistin itseni musiikille.
Barberin viulukonsertto muistuttaa unelmista, joita minulla oli viulun suhteen.

Ehkä minusta ei tule koskaan muusikkoa. Olisin ehkä vaan onneton. Mutta toisaalta, kun näitä teoksia kuuntelee, ei voi olla ajattelematta.

Mahdollisuus on olemassa.

Olen tänään onnellinen. Niin onnellinen. Pitkästä aikaa eivät kaikki maailman huolet työnnä minua alas. Kahden kuukauden kriisini on ohi.

Tänään olen onnellinen. Ja laiska. Ah niin laiska. Voi vaan lukea. Ja kuunnella musiikkia. Ja kellua.

En ehkä olekaan paha ihminen. Olen ehkä aika rohkea. Kaikki sujuu hyvin, jos vaan uskaltaa olla rohkea. Kaikki sujuu hyvin. Elämä on aika ihanaa.

Ja vatsani pohjassa on perhosia. Olen ihastunut elämään.

http://www.youtube.com/watch?v=lTSr2oz15Xk (+toinen ja kolmas osa)
http://www.youtube.com/watch?v=M6PtRxd1SqM (+toinen ja kolmas osa)

kaiken jälkeen olen silti onnellinen

Paras tunne on, kun ajaa niin kovaa että tuulii piiskaa kasvoja
Irrottaa kädet ja melkein lentää
Jos on rohkea, sulkee silmät
Ja ei enää ole tässä maailmassa

Hymyillyttää
Ihmiset tuijottavat
Naurattaa
Höpsöt ihmiset
Eivät ymmärrä mitään
Eivät sitten yhtään mitään

Eikö kadulla muka saisi laulaa
Kuulemma naapuri hakkaa seinää jos erehtyy kotonaan
Missä me sitten laulamme

Missä on tilaa enää riemulle
Salatuissa kopeissa
Silmäluomien takana

Höpsöt ihmiset
Eivät osaa olla onnellisia

Jos tuntuu siltä, täytyy kiljua sydämensä pohjasta
Ja sitten nauraa ihmisten ilmeille

miksimiksimiksiarghhhelämäonsyvältäjaenkestäenääpiankuolenmuttaenkoskamikääneilopuvaanpäinvastoinkaikkivastaalkaa

tahdoin elää
olla jotain muuta
niinkuin kirjoissa
niinkuin ne ihmiset
joista kuulee tarinoita

tahdoin rakkautta
tahdoin elämää
huumaa
onnea
raivoa
surua
loputonta taidetta

myrskyä

yhtäkkiä elämäni on kuin kirja
minä olen taiteilija
häilyn hulluuden rajamailla
baarimikko antaa minulle kaksi drinkkiä yhden sijaan
juon nopeasti
koska tahdon elää
olla jotain muuta

koko ajan
enemmän ja enemmän
olen jotain
hyvää vai pahaa
en tiedä

myrskyä

loputonta taidetta
voi kunpa edes taidetta
yö on pimeä
seura kovin nautinnollista

elämää
kovin petollista
itsetuntemus pettää
kokemusta
naurua

olen orja
imartelulle ja naurulle ja uteliaisuudelle

voi miksi
miksi on hän tuollainen
sekoittaa pään joka on jo sekaisin
ei saa
teet minusta pahan ihmisen
ja se ei ole sinun vikasi
vika on liian luottamuksen

minähän olen hyvä ihminen. minulla on erittäin vahva moraali. en minä koskaan voisi tehdä mitään sellaista.

ITSETUNTEMUS PETTÄÄ! ja olen jo eksyksissä

elämäni ei enää ole minun elämäni

Tilanteita, joihin en koskaan uskonut joutuvani. Asioita, jotka ovat kuin jostain toisesta elämästä. Tai kirjasta. Ei minulle voi käydä näin. Ei tämä vaan voi mennä näin.

Yhtäkkiä ymmärrän maailmaa niin paljon paremmin. Tai ihmisiä. Niitä ihmisiä, joita aina katsoin pahalla. Niitä ihmisiä, jotka tekivät/tekevät väärin. Voi, miten nyt ymmärränkään, miten helppoa se on. Tai voisi olla. Ei mitään ole tapahtunut. Vielä. Voi miten helppoa olisi tehdä väärin.

Pelkuruus.

En uskonut olevani näin pelkuri.

Häpeä.

Tieto siitä, mikä on oikein. Oikein tekeminen sattuu. Jos välttelee asiaa, voi viivyttää kipua. Mutta se on väärin. Väärin väärin väärin. En tahdo olla näin hyvä. Tahdon unohtaa. Tahdon olla välinpitämätön. Tahdon olla itsekäs ymmärtämättä, että olen itsekäs. Tahdon satuttaa ilman, että tunnen huonoa omatuntoa.

Mikään ei ole niin kuin piti olla. Kaikki olikin vääristynyttä. Ei näin voi käydä.

Ei minun elämässäni.

http://www.youtube.com/watch?v=uJkOMUkp3P0

Ps. Lintu on poissa. Maailmalla. Olen niin kovin yksin. Turvaudun toiseen rakkaaseen. Kutsuisin häntä Hiireksi, mutta pelkään että hän lukee tätä. Kutsun kai silti. Hiiri on yksi kolmesta. Kovin rakas. Aika loppuu.

niin paljon kaikenlaista että en tiedä mahdanko nukkua ollenkaan mutta ehkä silti nukun

Hassu elämä.
Näillä sanoilla varastettiin identiteettini.
Helposti se taisikin käydä.

Huoneessani oli pitkään kärpänen.
Tyhmä turha fobia, jota ei voi ymmärtää.
Olin jo hetken aikaa varma, etten nukkuisi tänä yönä.

Silmiäni kirvelee, tahtoisin pitää niitä kiinni.
Mutta sokeana ei näe kauniita valoja.
En tahdo nukkua, täytyy pitää niitä auki.

Kelloja on neljä viisi kuusi.
Harva niistä oikeassa.
Tikitys loppui, kun vanhempi vei patterit pois.

Tahtoisin kovasti vaivata nukkuvia ihmisiä.
Tylsää elää aina yönsä yksin.
Olisipa joku aina hereillä, jolle voisi kertoa kauniista valoista.

Hassulta näyttivät mutkat hiuksissani.
Huomenna vesi huuhtoo kaiken suoraksi.
Tänään en ollutkaan aito, mutta vähän ikävä on jo nyt.

Yhden kukan suoristin.
Toinen muutti pitkä, pitkä aika sitten pimeyteen.
Kauneuden unohtaminen on julmaa.

Kaipuu ihmisiä ja pehmoleluja kohtaan.
Tahtoisin täyttää petini pehmoisilla kissoilla ja nalleilla.
Niille kuiskisin kaikki salaisuuteni.

Yhden rakkaan vauva kasvaa ikkunallani.
Sairastui laiminlyönnistä ja melkein panikoiduin.
Nyt se on kaunis ja terve ja oi niin kaunis.

Päivä vaihtuu yöksi ja sitten on jo yli kaksitoista ja herätys on jo laitettu. Mutta jospa en nukkuisikaan ollenkaan. Olisin onnellinen koko yön ja haaveilisin huomisesta ja pehmoleluista. Nauraisin huomenna kovaan ääneen. En hysteerisesti kuin tänään. Vaan onnellisesti. Halaisin yhtä rakastani. Sitä tiettyä. Ja pyytäisin anteeksi, kun olen vähän tämmöinen. Mutta tiedän että se tietty rakas ei pistä pahakseen. Se rakas vaan hymyilisi ja sanoisi että "Voi Anne." niin kuin aina. Ja ihmettelisi, että miten minä voin olla tällainen. Ja minä vaan nauran, mutta sisimmässäni ihmettelen, miten hän voi olla semmoinen. Ja sitten hymyilen ja vähän ehkä silitän, koska se tietty rakas on minulle erityisen rakas. Ja maailman suloisimman hymyn omaava myös, vaikka ei sitä uskokaan itse.

Lyhyeen hetkeen mahtuu niin paljon asiaa. Päivien kuluessa me unohdamme. Psykologian tunnilla opiskellaan muistia ja aivojen rakennetta ja viisaat ovat sanoneet, että me unohdamme. Kirjaan hetkiä ylös. Pieneen hetkeen mahtuu niin paljon. Monen monta riviä vaikkei aikaa ole kulunut lähes yhtään. Niin paljon kaikkea, että kun sitä oikein miettii rupeaa hämmentämään. Mutta silti, kun joku kysyy, mitä kuuluu, muuttuu mykäksi. Puhekyky häviää. Aivot huutavat erroria. Sitten muuttuu robotiksi. Kovalevyn ohjelmointi liikuttaa huulet hymyyn ja kuuluu ääni: "Ihan hyvää." Ja aivot eivät ymmärrä. Mihin katosivat hetket? Ei unohduksen näin pian pitänyt tapahtua! Ja vähän harmittaa, koska olisi ehkä halunnut kertoa niistä kauniista valoista ja pienestä vauvasta, joka kasvaa ja kellojen olemattomasta tikityksestä. Hetket ovat kauniita. Hetkissä on hyvä elää. Turvallista ja mukavaa. Ne ovat ne kokonaisuudet, jotka oikeasti pelottavat. Paitsi, jos hetki sisältää kärpäsiä.

Paljon paljon kauneutta tässä hetkessä, jota en koskaan elänyt. Olisin ehkä halunnut. Yksi ihminen voi tehdä hetkestä niin kauniin.
http://www.youtube.com/watch?v=XSXYu-3r1S8

Tänään minulla oli rajatut silmät ja revityt mustat farkut

Sanat, joita on odottanut.
Helpotus, joka sataa kyyneliä.
Pieni hetki muuttaa viikkojen kulun.
Toivo, joka paistaa uudestaan.
Rakkaus aitoa ihmistä kohtaan.
Rauha pitkän myrskyn jälkeen.

Ehkä olen ollut liian ankara.
Ehkä en ole muistanut rakastaa riittävästi.
Ehkä olen unohtanut, että olen kaunis, jos sille päälle satun.
Ehkä olen unohtanut, että minulla ei ole hätää.
Ehkä kaikki onkin ihan hyvin.

Pelko on vain mielen illuusio.
Enkä varmasti aio hävitä itselleni.

http://www.youtube.com/watch?v=L9fVYBG_4Ck
"They'll name a city after us
And later say it's all our fault"

Jonain päivänä me olemme suuria taiteilijoita. Jonain päivänä me valloitamme vielä maailman.

Tässä tekstissä ei todennäköisesti tule olemaan mitään järkeä. Kuten ei missään.

Hei maailma.
Blogin tarkoitus on ehkä yleensä kertoa hienoista ihmeellisistä asioista, jotka ehkä kiinnostaisivat muita. Minun blogini ei ole semmoinen. Ehkä välillä kirjoitan jostain, mikä jotakuta ehkä vähän kiinnostaisikin, mutta suurimman osan ajasta puran vaan loputtomia ajatuksiani ja tunteitani. Mutta se on ihan ok. Koska tämän blogin ei ollutkaan tarkoitus olla semmoinen, jota yleisesti ihmiset seuraisivat. Tästä blogista tietää vain kolme ihmistä minun lisäkseni. Ja olen huomannut, että tunteiden purkaminen tähän muotoon on aika vapauttavaa. Joskus asioita on helpompi ilmaista tekstillä.
Vähän minua tosin harmittaa, että tekstit ovat kokonaisuudessaan niin negatiivispainotteisia. Elämässäni on oikeasti paljon onnellisiakin asioita. Jostain itsestäänselvästä syystä vaan tekee mieli kirjoittaa silloin, kun on vähän haikea tai paha olla. Nytkin kirjoitan, koska minulla on vähän paha olla, enkä saa sitä oikein purettua mihinkään.
Tänään on ollut aikamoinen päivä. Pelkkää suurta taistoa onnen ja surun välillä. Melkein jo uskoin, että se päättyisi kuitenkin onneen. Mutta tämä olikin tämmöinen päivä, jolloin mitään ei voi ennustaa. Ehkä olenkin kohta taas iloinen ja hypin ja laulan. Nyt tosin olen vaan hieman itkuinen. Mutta se on ihan ok.
Minä olen aika sinut oman suruni kanssa, vaikka se kuulostaakin hassulta.
Menneisyydessä oli ajanjakso, jonka aikana menetin aikalailla kykyni tuntea. Tieteellisellä termillä sitä ajanjaksoa kutsuttaisiin masennukseksi, mutta se on vaan termi. Ei se oikeasti kerro mitään.
Tähän aikaan en ollut iloinen tai surullinen. En tuntenut rakkautta tai vihaa. Kaikki oli vaan ikuisesti tyhjää ja harmaata ja millään ei koskaan ollut mitään väliä. Päivät lipuivat vailla muistikuvaa selkeistä ääriviivoista.
Siksi olen onnellinen siitä, että itken.
Siksi en koskaan ole onneton, vaikka olisinkin surullinen. Suru tekee minusta ihmisen. Se tekee minusta minut. Ilman surua ei minulla olisi iloa ja olisin vaan tyhjä nukke ilman sielua.
En siis pelkää myöntäväni nyt, että olen surullinen. Olen itkenyt koko illan ja nauranut samalla. Koska missään ei ole mitään järkeä. Minun surussani ei ole järkeä. Mutta se on taas yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut. Minussa ei yleensäkään ole kovin paljon järkeä. Ainakaan minun tunteissani.
Tänään ymmärsin sen, miten todella pelottava paikka maailma minulle on. Miten todella asiat eivät olekaan niin helppoja, kuin koitin uskotella itselleni niiden olevan. Huomasin, että on asioita, joita minun täytyy vielä oppia. Asioita, joiden oppiminen ei tule olemaan helppoa. Minun täytyy kohdata monia pelkojani.
Huomasin, että elämässäni on asioita, jotka eivät ole hyvin. Kohtia, joita täytyy hioa. Kipupisteitä, joille pitää tehdä jotain. Tämä ei tule olemaan helppoa. Minun täytyy olla rohkea. Ja vahva. Ja en saa sortua. Ainakaan kovin pahasti.

Minun täytyy olla rohkea.

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=bkj7IVoaqWw&NR=1

lämmin tuuli ja loputon loputon taivas

Tänään oli ehkä kaunein sää minkä muistan.
Kylmän talven jälkeen tunsin, että en voi olla onneton tällaisena päivänä. Pyöräilin ja vastaan tuleva tuuli olikin lämmin. Taivas oli sininen.
Kaikki oli hyvin kunnes jäin yksin. Kun on yksin, rupeaa ajattelemaan. Toki sitä sattuu seurassakin, mutta seurassa on helpompi huijata itseään.
Sää oli ehkä kaunein minkä muistin. Mutta olin jo loukussa.
Lausuin eilen sanat. "Taidan olla eksynyt elämässäni."
Tätä taitaa olla liikkeellä. Taitaa kuulua tähän ikävaiheeseen.
Kun tuntuu, että ei tiedä minne on menossa. Kun tuntuu, että ei edes tiedä missä on nyt. Tai missä pitäisi olla. Onko tässä maailmassa yhtäkään paikkaa, minne minä kuulun?
Sitoutumiskammo. Pelottaa. Täytyy työntää kaikkia pois, jotka tulevat liian lähelle. Koska muuten pelottaisi liikaa. Ei saa sitoutua mihinkään. Ei ryhmään tai paikkaan tai ihmiseen. Lopputulos on katkera.
Paljon paljon väliaikaisia hymyjä. Naurunpyrskähdyksiä kerran päivässä aina eri seurassa. Paljon rakkaita, mutta kaikki vähän liian kaukana. Paljon lupauksia, joita täytyy paeta. Hymyn taakse on helppo kätkeä asioita. Miksi pelottaa? Liikaa asioita, joita ei ymmärrä.
Taitaa elämässäni ollakin paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiit enempään. Taitaa olla paljon ihmisiä, jotka tahtoisivat enemmän hymyjä ja naurua ja haleja. Mutta siinä onkin kai kaikki, mitä minulla on tarjota. Hymyjä ja naurua ja haleja ja satunnainen pieni purkaus jostain mitättömästä asiasta.
Mutta kun se ei riitä. Täytyy puhua pelosta. Täytyy puhua vihasta. Täytyy puhua asioista, joita häpeää. Täytyy paljastaa itsensä. Mutta siinä se ongelma onkin. Jos kaikki ei enää olekaan hymyjä ja naurua ja haleja pelottaa todella todella paljon. Koska siitä ei enää ole paluuta. Valta on luovutettu. Voi vaan odottaa tuomiota.

Voiko kukaan oikeasti rakastaa mitään näin epätäydellistä?

http://www.youtube.com/watch?v=iCCwez5QZtM

Steppaava laulava klarinetisti. Osaa myös moonwalkin.

Näin todellisen aidon hyvän esiintyvän taiteilijan tänään. Ja vielä suomalaisen. Ja vielä Joensuussa.

Lavalle astuvat samat tutut Joensuun kaupunginorkesterin naamat. Perinteisen hautajaiskulkueelta näyttävän massan erottaa tavallisesta häivähdys punaista mustassa vaatetuksessa. Tämä ei taidakaan olla ihan tavallinen konsetti. Eikä edes ole joulu.

Ei tosiaan ole mikään tavallinen klassisen musiikin konsertti, tämä käy selväksi pian. Jouset alkavat soittaa rytmissä yhdessä etnisten lyömäsoittimien ja (mikäli oikein ymmärsin) turkkilaisen luutun kanssa. Efekti on säväyttävä. Silti mietin, missä on konsertin tähti. Lavalla ei ainakaan.

Hetken päästä kuuluu kova ja kiinteä klarinetin ääni. Mutta ei sieltä, mistä sen kuuluisi kuulua. Yleisön keskeltä tanssahtelee ja soittaa Kari Kriikku lavalle. Hetkinen. Mistä kuuluu tuo napsutus? Onko Karilla steppikengät?! On. Ja myös aikamoinen lantioliike.

Jos Karin näköinen herra kävelisi vastaan kadulla, en ehkä osaisi päätellä hänestä tällaista. Laiha silmälasipäinen viisikymppisissä oleva mies näyttää enemmän matematiikanopettajalta kuin muusikolta. Ulkonäkö voi pettää.

Konsetin edetessä syvä kunnioitukseni häntä kohtaan kasvaa ja kasvaa.

Täydellisen upeasta soitosta vielä puhumattakaan, herra Kriikulla on jotain, mitä valitettavan monelta suomalaiselta hyvältäkin muusikolta puuttuu. Lavakarismaa ja häivähdys sekopäisyyttä. Konsertin aikana Kriikku tanssi, lauloi, heitti vitsejä, soitti klarinettisoolon selällään, steppasi, moonwalkkasi, lainasi puvuntakkia yleisöstä, soitti klarinettia imurilla (kyllä, se on mahdollista.), toi elävän papukaijan lavalle johtamaan orkesteria (tämä sai yleisön todella hiljenemään ja kuuntelemaan esitystä) ja oli aidosti oma hullu itsensä. Jopa tavallisesti kuiva ja virallinen orkesteri tanssi, heilui, lauloi ja nauroi. Kaikki tämä klassisen sinfoniaorkesterin viikottaisessa torstai-illan konsertissa.

Tämä on elämässäni toinen kerta, kun kuulen uskomatonta klarinetinsoittoa livenä. Ensimmäinen kerta oli Kuhmossa pari vuotta sitten musiikkifestivaaleilla ja räjäytti tajuntani. Klarinetti on selvästi aliarvostettu soitin. Oikealla musiikilla ja riittävän taitavalla soittajalla se on minusta yksi hienoimmista soittimista, jonka tiedän.

Mutta pointtini oli. Klassisten muusikoiden pitäisi minusta ottaa kovasti mallia Kari Kriikun kaltaisista soittajista. Usein klassinen musiikki tuntuu minusta aivan liian muodolliselta ja viralliselta. Eikös taiteilijoiden pitäisi rikkoa rajoja ja ilmaista itseään vapaasti? Kaikenmaailman pukukoodit ja superjäykät käyttäytymissäännöt kättelyineen ja hienostuneine taputuksineen olisi minusta hyvä jättää vähän väljemmälle. Eihän musiikista voi nauttia kukaan, jos täytyy koko ajan huolehtia siitä toteutuuko konserttietiketti.

Paras pianisti, jonka olen koskaan kuullut soittavan, asteli satojen ihmisten edessä lavalle tennareissa. Naisella oli myös tummat todella sekavat ja sotkuisen näköiset hiukset ja epäillyttävästi tummilta farkuilta näyttävät housut. Yleisössä istuvien parhaimpiinsa pukeutuneiden vanhusten nyrpeät ilmeet katosivat ensimmäisen tahdin aikana. Musiikki täytti salin ja yleisön lumolla. En usko koskaan unohtavani tätä pianistia, joka soitti tennareissa.

Voisin lopettaa viulun. Ryhdynkin ehkä klarinetistiksi. :P

http://www.youtube.com/watch?v=VqxAIFehNj0

hyödytön ja turha ihminen

On niin kamalaa olla näin hyödytön. Tietää, että ei voi tehdä mitään, mutta tahtoisi silti tehdä vaikka mitä. Osata kaikki ja tietää vastaukset kaikkeen. Olla jotain enemmän. Enemmän kuin tällainen hyödytön ihminen.

Kun rakkaalla ihmisellä on rankkaa, tahtoisi auttaa niin kovasti. Mutta aina ei voi. Ja se on vaikeaa hyväksyä. Niin kovin vaikeaa.

Tuntee kaikenlaista turhaa ja tyhmää. Vaikka mikään ei olisikaan oma vika. Vaikka koko asia ei edes liittyisi itseen millään tavalla. Sitä vaan syyttää itseään ja toivoisi, että voisi kantaa kaiken kurjan omilla harteillaan toisen puolesta. Mutta kun ei voi. Täytyy vaan tyytyä tyhjiin sanoihin ja tyhjiin tekoihin ja olla hyödytön. Turha. Hyödytön ja turha ihminen.

Jos vaan voisinkin olla aina parempi. Tietää aina enemmän. Osata sanoa aina ne oikeat sanat. Tehdä aina ne oikeat teot.

En ehkä ole niin riittävä kuin haluaisin olla. Ehkä olen huomenna. Tai ensi viikolla. Tai joskus.

Voi kumpa olisin edes joskus riittävä.

http://www.youtube.com/watch?v=lCPRagQHhBw

Itsekeskeinen ihminen

Minä olen itsekeskeinen ihminen. Huomaahan sen tästä blogistakin. Minä minä ja minä koko ajan. Mutta vaikka olen itsekeskeinen, niin koitan parhaani mukaan ottaa muut huomioon. Koitan muistaa kysyä, mitä muille kuuluu, vaikka itsellä olisikin paljon asiaa. Koitan olla kiinnostunut muiden asioista, varsinkin jos joku minulle oma-aloitteisesti jotain kertoo. Koitan. Joskus onnistun ja joskun huomaan taas puhuvani vaan itsestäni ja omista asioistani.

Välillä minusta tuntuu, että kysymys "Mitä kuuluu?" on menettänyt tarkoituksensa. Sen sijaan että sillä oikeasti tiedusteltaisiin mitä kuuluu, siitä on tullut vaan kohteliaisuus, tapa, pakollinen osa small talkia. Jos kysytään, että mitä kuuluu, siihen vastataan ihan hyvää, tai normaalia. Ja kysyjä hyväksyy tämän, koska ei hän muuta odottanutkaan. Tai tahtonut kuulla. Koska ei häntä oikeasti kiinnostanut. Jos vastaaja olisi pitkästi ruvennut selittämään, olisi kysyjä vaivaantunut. Miksi? Miksi kysyä kysymys, jos sitä ei oikeasti tarkoita? Tai mitä pitää kysyä, jos oikeasti tahtoo tietää, mitä toiselle kuuluu?

Kun joku kysyy minulta mitä minulle kuuluu, minä mietin mitä minulle oikeasti kuuluu. En tahdo vastata tyhjällä vastauksella, jota en tarkoita. Tästä onkin tullut yksi arkielämän vaikeimmista kysymyksistä.

En myöskään koskaan kysy, että mitä kuuluu, jos en oikeasti tahdo kuulla vastausta.

Tämä kirjoitus on aika hajanainen. Enkä oikeastaan ole ihan varma, mitä tällä hain takaa. Ehkä sitä, että ottakaa muut huomioon. Kysykää kuulumisia ja tarkoittakaa sitä. On ihmisiä, jotka eivät kerro kuulumisiaan, vaikka olisikin tapahtunut jotain suurta, jos heiltä ei kysy. On ihmisiä, jotka saattavat kantaa suurtakin surua sisällään eivätkä kerro siitä, jos ei älyä kysyä. Kyselkää. Ja tarkoittakaa sitä.

http://www.youtube.com/watch?v=OY-VG0uxUyA

maanantaiaamu

Tiedättekö sen tunteen, kun vaan on. Aurinko paistaa. Makaa huoneessaan ja tuijottaa kattoa. Taustalla soi haikea musiikki. Naislaulaja laulaa rakkaudesta. Kaikki on kaunista ja hyvin. Silti sisällä on semmoinen haikea olo. Sitä vaan kuuntelee ja pohtii.
Toivoo, että jotain tapahtuisi. Joku soittaisi tai lähettäisi viestiä tai jotain. Koska tuntee olevansa niin yksin. Maailmassa ei ole ketään muuta. Vain sinä ja naislaulaja.
Kaikki jähmettyy paikoilleen. Silti kello tikittää eteenpäin. Vähitellen katoaa tästä maailmasta. Katoaa hauraiden haaveiden ja täyttymättömien toiveiden maailmaan. Uiskentelee siellä hetken. Muistaa asioita, joita on unohtanut. Tuntee itsensä niin tyhjäksi. Niin heikoksi. Niin pieneksi.
Ja kello tikittää eteenpäin. Velvollisuudet kaatuvat niskaan, kun ymmärtää, että on taas hukannut monta tuntia tekemättä mitään. Vihainen vanhempi tulee ja huutaa siitä. Siitä laiskuudesta ja tekemättömyydestä. Ja sitten herää se kapinahenki. Kapinoiva teini ei tahdo tehdä niin kuin vanhempi käskee.
Ja sitten sitä joutuu kierteeseen. Syyllisyys ja kapina jahtaavat toisiaan ympyrässä. Ja kaikki on vieläkin niin tyhjää. Niin ikuisen tyhjää. Niin tyhjää, että olisi valmis vaikka mihin kamaluuksiin, kunhan vaan se tyhjyys katoaisi. Voi kun olisi edes masentunut. Voisi itkeä ja huutaa ja valittaa ja sitten olla onnellinen. Mutta tyhjyydestä ei ole pakoa. Se vaan on. Ja jatkuu. Kunnes jotain tapahtuu. Voi kun jotain tapahtuisi.

http://www.youtube.com/watch?v=9ClhKpPBzr4

Tunteellista

Sisälläni on tunne. Se on sekoitus kihelmöintiä ja onnea ja turvaa ja seikkailua ja pientä huolta. Ja montaa muuta asiaa. Miten kukaan koskaan osaa kuvata tunteita? Voiko kukaan ymmärtää mitään niin monimutkaista?
Olen aika tunteellinen ihminen. Niin minulle on sanottu ja sitä mieltä itsekin olen. Saatan hykerrellä onnesta kauniin maiseman vuoksi ja seuraavassa hetkessä itkeä elämän pahuutta. Mutta eivätkö tunteet ole juuri se asia, joka tekee elämästä elettävän arvoisen?
Taiteilijana tunteet ovat minulle hyvin tärkeitä. Ne ovat inspiraation lähde ja kannustavat tekemään asioita. Ilmaisemaan itseään taiteessa. Tunteet ovat myös se, mitä haluan aiheuttaa ihmisissä, kun he katsovat minun teatteriesitystäni tai kuuntelevat musiikkiani. Ihmiset ovat tunteellinen eläinlaji ja ovat vahvasti tunteiden vietävissä. Jos aiheuttaa riittävän vahvoja tunteita, vaikuttaa ihmisiin. Hyvällä tai pahalla. Minä haluaisin vaikuttaa hyvällä. Jos kantaaottava esitys on riittävän sävähdyttävä, herättää se ajatuksia, jotka saattavat vaikuttaa käytöksen muuttumiseen ja vähitellen maailmasta tulee parempi paikka. Jos elämänilonsa menettänyt ihminen kuulee kaunista musiikkia, saattaa hän löytää elämästä jotain elämisen arvoista. Edes hetkeksi. Tunteilla on vaikutusta.
Ihmiset voi minusta aikalailla luokitella kahteen ryhmään: niihin, jotka kaihtavat tunteita ja niihin, jotka elävät niissä. Minä kuulun jälkimmäiseen, mutta ennen olin hyvin vahvasti ensimmäistä tyyppiä. Tunteissa eläjät ilmaisevat, tai ainakin koittavat ilmaista, tunteitaan vahvasti. Tunteet hallitsevat aikalailla käytöstä, mutta samalla ne on helppo hyväksyä. Tai ainakin helpompi kuin jos ne torjuu. Aikana, jolloin torjuin tunteita, en ollenkaan myöskään hyväksynyt niitä, jos ne sattuivat puskemaan defenssejen läpi. Jos torjuu kaikki huonot ja negatiiviset tunteet, torjuu samalla myös ne positiiviset. Kaikista tunteista pitäisi oppia ottamaan ilo irti! Myös niistä negatiivisista. Koska mikään ei ole niin kamalaa, kuin tunteeton tyhjä kuori. Olen paljon mielummin surullinen kuin tunteeton.
Suomessa liikaa tunteellisuutta katsotaan pahalla. Se on minusta aika surullista. Tunteitaan ei saa osoittaa julkisesti, ei edes niitä positiivisia. Jos menestyy, siitä iloitsemista katsotaan leuhkimiseksi. Pitääkö kaikki onnistuminen aina peittää niin kuin se olisi jokin hävettävä asia? Minä olen itkenyt julkisesti. Sitä ei näe kovin usein. Sain paljon halveksuvia katseita. Siksi sitä ei ehkä näe kovin usein. Mutta jos itkettää oikein kovasti, joskus vaan täytyy itkeä. Vaikka olisikin yksin keskellä tuntematonta ihmismassaa. Pitääkö sitä katsoa pahalla? Kyllähän kaikki ihmiset tietävät, miltä paha olo tuntuu? Niinhän? Onhan kaikissa sen verran empatiaa?
Eikö olisi helpompaa, jos kaikki hylkäisivät tyhmät turhat ajatusmallit ja rehellisesti näyttäisivät tunteensa? Jos on onnellinen, niin on sallittua nauraa. Jos on surullinen, niin on sallittua itkeä. Jos nauttii esityksestä, on sallittua taputtaa, nousta seisomaan ja hurrata. Jos elokuvissa on hauska kohtaus, on sallittua nauraa kovaan ääneen. Jos saa kokeesta kympin, on sallittua olla siitä onnellinen julkisesti. Jos mokaa, on sallittua olla harmistunut. Jos välittää ihmisestä, on sallittua osoittaa se. Jos ei pidä jostain asiasta, on sallittua ilmaista se. Elämme kaikki tunteiden ympäröimänä. Eikö olisi aika hyväksyä se ja lopettaa ikuinen esittäminen?
Tällaista tänään. Voisin jatkaa aiheesta ties kuinka pitkään, mutta ehkä lopetan tähän.

Ajattelin kertoa tästä blogista Linnulle. Ja ehkä myöhemmin parille muullekin.

Hei internet eli oikeastaan vaan minä, koska tätä tuskin toistaiseksi ainakaan kukaan muu lukee.

Hei. Tein blogin. Tällaisen vaan, niin kuin kaikki muutkin nykypäivänä.
Tarkoitukseni ei ole saavuttaa suuria huimia vierailijalukuja tai aiheuttaa paljon keskustelua ja kommentointia. Tuli vaan tällainen olo. Tällainen bloginperustamisolo.
Olen jo pitkään sanonut ihmisille, että jos joskus perustan blogin, en ehkä kerro siiten kenellekään. Ainakaan heti. Enkä ehkä kerrokaan tästä kenellekään. Ainakaan heti. Myöhemmin saatan kertoa. Mutta vaan läheisille, eniten rakkaille ja turvallisille ihmisille.
Olen nimittäin aika ujo. Ulospäin en siltä yhtään vaikuta. Päinvastoin, olen hyvin sosiaalinen ja iloinen ja nauravainen ja minulla on huimasti kavereita. Silti olen aika ujo. Voisi olla liian suuri harppaus yhtäkkiä paljastaa näinkin puhtaasti itseni muiden mielipiteille. Pelkään nimittäin salaa kovasti sitä, tuomitsevatko ihmiset minut. Mutta se on salaisuus.
Minun ehkä pitäisi kertoa jotain itsestäni, niinhän? Onhan tämä sentään blogi. Miten luonnehtia itseään? Miten yleensäkään kertoa ihmisistä? Esittelyt ovat vaikeita. On se peruskaava: nimi, ikä, kaupunki, harrastukset yms yms... mutta eihän nämä asiat kerro mitään oikeaa. Tai ehkä jotain oikeaa. Mutta eivät koskaan sitä tärkeää oikeaa. Vaikeaa tämä siis on, mutta koitan esitellä itseni.
Olen 18-vuotias tyttö Joensuusta. Elämäni on yleensä yhtä myrskyä. Ajatukseni kovin sekavia. Maailma on suuri paikka pienelle tytölle ja täynnä hämmentäviä asioita. Päivät kuluvat ja elämä jatkuu. Tapahtui mitä tapahtui.
Minulla on suuri suuri intohimo. Se on tärkein ja siksi mainitsen sen ensimmäisenä. Teatteri. Kaikissa muodoissa. Teatteri. Minun rakkauteni.
Minulla on myös toinen suuri intohimo. Tämä intohimo on toisena, koska se on täynnä suuria ristiriitaisia tunteita. Musiikki. Minun viharakkauteni.
Elämäni alkoi musiikista. Synnyin muusikkoperheeseen ja jo kohdussa kuulin soittoa; hyvää ja huonoa. Kolmevuotiaana käteeni iskettiin viulu ja minä soitin. Koska aikuiset käskivät ja kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli oikein. En muista sitä. En muista sitä, kuinka kolmivuotiaana menin musiikkiopiston pääsykokeisiin yksin. En halunnut vanhempia mukaan. Olin reipas tyttö. En muista sitä, kuinka minut otettiin sisään ja aloitin viuluopinnot. En muista elämää, jolloin en olisi soittanut. Ja siksi musiikki on ikuista ja minun toinen suuri intohimoni. Voin joskus kertoa siitä lisää, erityisesti noista ristiriidoista, jotka siihen liittyvät.
Minulla on myös paras ihana ystävä. Kutsun häntä Linnuksi. Hänestäkin lisää myöhemmin.
Ja paljon paljon paljon rakkaita. Maailman paras koulu. Se toinen kahdesta koulusta, joita käyn.
Ja suuri suuri kasa tunteita, joita koitan ilmaista parhaani mukaan ja silti en ihan aina onnistu. Ja paljon muita asioita. Minulla on paljon asioita. Hyviä ja huonoja, mutta silti aina aika ihania.
Ja ennen kaikkea ristiriitoja. Olen täynnä ristiriitoja.
Olen ailahteleva, mutta tasapainoinen
Iloinen, mutta melankolinen
Realisti, mutta kyynikko
Tunteellinen, mutta kylmä
Vakava, mutta hassu
Laiha, mutta lihava
Tyttö, mutta en
Viisas, mutta naiivi
Tunnollinen, mutta laiska
Täydellinen. Mutta silti ah! niin epätäydellinen.

Hyvää iltaa ja yötä teille (eli minulle, koska tätä tuskin nyt kukaan muukaan näkee..)

Lupaan kirjoittaa taas. Jos vaikka sattuisi tulemaan bloginkirjoitusolo.