rakkaani

yön hämyisillä tunneilla,
tunnen loputonta onnea
lämpöä, unelmaa, rakkautta
sitä olet kaikkea

vaan on pelko
ja on suru
ja on epävarmuus
ja loputtomasti sanomattomia sanoja

pieni ja lämpöinen, tunnen pelkosi
pieni ja suloinen, olen kokenut sen myös

tärkein kaikista, kuuntele, mitä sanon
rakastan sinua
en koskaan sinua hylkää
enkä koskaan tuomitse

sillä olet kaikkea,
lämpöä, unelmaa, rakkautta,
mitä koskaan halusin

Hennoilla hartioilla

Aivan liikaa koittaa,
kaiken yksin kantaa
Minä valutan kyyneleen
Vaan, salaa, en kerro
Sillä liikaa huolta ei saa enää tuottaa

Jokainen pisara
kirkas tai punainen
saattaa olla se viimeinen
joka sinut hajottaa

Rakas, kunpa ymmärtäisit
kaiken vaan tahtoisin antaa

Hiljainen huoli

Hiljainen huoli valtaa minut taas, kuten aina ajasta toiseen. Kysyn itseltäni kysymyksen: onko tämä pysyvää?
Minä tunnistan tämän tyhjyyden. Sen tunteen, kun tarkoitus häviää kaikesta.
Ikävä jotain suurempaa. Silti ei jaksa sitä tavoitella. Helpointa on, kun on yksin. Ei selittelyjä, ei vastuuta. Ei mitään.
Repimällä koitan saada itsestäni jotain irti. Musiikkia, tekstiä, tunnetta, jotain.
Velvollisuudet juoksevat minua karkuun. Minä näen vain häivähdyksiä elämästä, joka on jossain. Ehkä se odottaa minua?
Näen kaiken muissa, mitä itselläni ei ole.
Joskus vielä pidin itseäni parempana, kuin muita. Minulla oli kaikki. Minne se katosi?
Tahdon pois. Tahdon olla joku muu.

syksyahdistus varmaan tai jotain

On surullista, miten satutamme toisiamme kaikesta huolimatta. Kai sen kanssa vaan pitää oppia elämään.

Pitää muistaa, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Usein ihailevat katseet eivät tiedä mitään.

Tunsin äsken, miten elämäni on niin turha. Uskottelen monille, että se ei ole.

Nauran sille, miten laiska ja saamaton olen. Nauran, kun olen kyyninen ja olevinaan niin taiteellinen renttu. Siinä ei ole kovinkaan paljon totuutta. Sain eilen ihmisen nauramaan. Hän nauroi niin paljon. Pitää minua parempana ihmisenä. Erilaisena kuin muut. Vain koska osaan valita oikeat sanat. Osaan valehdella valehtelematta. Antaa vaikutelman jostain hienosta ja suuresta. Kai sitä koittaa uskotella itseään samalla.

Joskus minusta tuntuu, että joku näkee lävitseni. On niin älykäs, että terävällä katseellaan läpäisee minut. Silloin minua pelottaa. Todellisuudessa en ole mitään hienoa tai erilaista. Olen ihan yhtä säälittävä kuin muutkin. Monessa asiassa jopa paljon huonompi. Naurettavaa tämä jatkuva show.

Yleensä en ihaile niitä loistavimpia. Ihailen niitä pieniä ja aitoja, jotka osaavat hymyillä lämmöllä. Maailmassa heitä on liian vähän. Silti tähtään loistavuuteen. Jostain syystä se tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. Enhän ole aito enkä pieni. Hymyni ei aina ole lämmin.

Tahtoisin paeta maailmaa. Pahinta on arki. Koulunkäynti ja kaikki muu. Turhat asiat, jotka täytyy tehdä, koska muut käskevät. Enkö voisi jo luovuttaa? Lopettaa koulut ja lähteä maailmalle? En. Niin ei tehdä. Mutta silti pakenen. Ja toivon, että selviän.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä. Se kestää noin kaksi tuntia. Koko illan olen jo miettinyt lintsaamisen autuasta vaihtoehtoa. Tämä vuosi tulee olemaan helvettiä

Joku random kriisi taas

Olen pieni ja hyväuskoinen. Uskon kaiken paitsi tärkeät asiat.
Miksi menneisyyden kauniit asiat muuttuvat rumiksi? Hetken onni tosiaan on vain hetken onni.
Hetken suru kestää pidempään. Se piiloutuu ja nousee taas esiin. Minuutin, vuoden tai vuosikymmenen päästä.
Suokaa anteeksi. Olen hetken kyyninen.

Sattuu

Surullinen on
Se päivä
Kun opin, että madot pitävät suklaasta. Ja lisääntyvät mielellään sankoiksi joukoiksi.

Minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

R.I.P. 1/8 Toblerone. Tulen pian perässä.

mudasta kasvaa lotus

Tämä päivä on hyvä. Minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain korvaamatonta. Jos on tärkeää antaa ihmisille jotain, olen yrittänyt.

Tämä päivä on tunteita. Enimmäkseen naurua, mutta myös itkun kyyneleitä. Ja se on hyvä juuri niin.

On niitä hetkiä, kun elämä kirkastuu. Minä näen.

Tunnen rakkauden. Tunnen sen sanoissa. Aistin sen ilmassa. Jos antaa muille, saa väistämättä jotain takaisin.

Nämä ovat elämäni tähtihetkiä.
Tämän minä muistan lopun ikääni.

Hetken, kun kerrankin pystyin olemaan ylpeä.

Asiaton 2014

Jotkut jaksavat uskoa

Tanssi tyttö, tanssi!

Antaa kukkien kukkia
Antaa hänen loistaa

Piiloon pistetään kierot katseet
Selän taakse synkät sanat

Unohda hetkeksi sulkeutuneet mielet
Hennosti ujostellen anna itsesi olla

Vapaudessa saat itse päättää, mitä olet

Tanssi tyttö, tanssi!

Milloin viimeksi oli mieleni tyyni?

On sangen kummallista, miten hetkessä voi kaikki muuttua. Ilman mitään näkyvää syytä on kaikki ihan erilaista.
Teinkö jotain? Sanoinko jotain?
Rehellisyys on hävinnyt. On enää kova yritys ja teennäiset sanat.
En tiedä pitäisikö vituttaa vai olla surullinen.
En oikeastaan tiedä mistään mitään. Olen vaan täällä yksin ja koitan jaksaa kaikki sadat asiat, jotka kuormittavat päätäni jatkuvalla menolla.
Juuri nyt on elämässäni aiva liikaa sisältöä. Säästäkää minut. En enää jaksa.

Paljon kysymyksiä tyhjässä päässä

Tämä teksti tulee olemaan varmaan vaan puhdasta sisäistä monologia. Tätä ei varmaan ole mielenkiintoista lukea. Kirjoitan tämän ihan vaan puhtaasti nyt itseni vuoksi.

On vaikea tietää, milloin voi hyvin. Hyvin usein minulla on tunne, että kaikki on hyvin muuten, paitsi sisälläni kaivertaa pieni pahaenteisyyden tunne. Sama tunne vallitsee myös nyt.

Tällaisina hetkinä on vaikea määritellä todellista olotilaa. Valitettavan usein tämä pahaenteinen pieni kaiverrus jää huomioitta. Olisiko parempi jos sen joka kerta kohtaisi ja selvittäisi? Varmasti olisi.

Mikä tämä pahaenteisyyden tunne sitten on? Olen ihminen, joka luottaa paljon vaistoihinsa erityisesti ihmissuhteissa. Tämä tunne on siis varmaan vaisto. Joku ei ole hyvin.

Se voi olla torjuttu tunne. Likainen asia, joka ei sovi minun epätäydelliseen maailmaani. Minulla on taipumus nähdä rumat asiat kauniina. Pistääkö tämä taipumus minut torjumaan asioita, jotka ovat oikeasti olemassa? Tekeekö se minut sokeaksi? Onko asioita, jotka ovat liian kipeitä tarkasteltavaksi?

Kovasti olen miettinyt viime aikoina. Repinyt haavoja auki. Olen puhunut myös muille, mutta pääosin tehnyt tätä työtä yksin. Niinkuin kai kuuluukin. Kaikki suuret asiat elämässä täytyy kohdata yksin. Muuten ei koskaan tule kokonaiseksi.

Tahdon uskoa, että minulla on maailma, jota kukaan muu ei näe. Muut ovat nähneet vilauksia, mutta eivät koskaan ymmärrä täysin. Tässä maailmassa vallitsevat aivan omat säännöt. Tämä maailma on vaan minulle. Se ei ole täydellinen. Se ei ole mikään satumaa, jossa ihminen ei tunne kipua tai tuskaa. Se on kaaos, jossa kaikki on kuitenkin selvää. Se on koettelemus, jonka perimmäinen usko on kuitenkin, että kaikesta selviää. Se on sekoitus kirkkaita värejä joka paikassa, jotka hetkessä saattavat kadota ja muuttua harmaaksi ja valkoiseksi. Se on maailma, jossa kaikki saa minut nauramaan. Kaikki, paha ja hyvä, saa minut vuorostaan nauramaan, vuorostaan itkemään. Joskus hymyilemään, usein kaikkea kolmea kerralla. Usein mietin, onko kaikilla tällainen maailma? Harvoin kukaan tulee ja kertoo asiasta.

Ystäväni sanoi minulle: "Anne. Sinä olet enigma." Nämä sanat jäivät vahvasti mieleeni. Usein olen itsellenikin enigma. Onko kaikkien ajatusmaailma yhtä omituisen sekava ja värikäs kuin omanikin? Miten ihmeessä he sitten elävät niin tasapainoista elämää? Jälleen kerran mietin, onko minussa jokin vialla? Jos on, niin onko se paha asia? Pelkään tylsyyttä. Pelkään sitä, että en enää naura tai itke. Pelkään sitä, että kaikki muuttuu harmaaksi. Pelkään sitä niin paljon, että en ehkä edes välitä, vaikka en olisikaan normaali. Olenko tehnyt tahallisesti itsestäni sairaan? Ajanko itse itseäni hulluuden partaalle? Olisiko sittenkin parempi, jos vaan luovuttaisin? Mitä tarkoittaa olla "normaali"?

Eilen eräs tuttavani sanoi: "Maniaa seuraa aina masennus." Tämän tiedän todella hyvin. Tiedän myös, että masennusta seuraa usein mania. Voi kuinka lähellä ne ovatkin toisiaan, nämä vastakohdat. Niin lähellä, että maanisessa vaiheessa koko ajan vaan odotan, milloin masennun, ja toisinpäin. Jostain syystä minusta tuntuu, että tunne-elämäni ei ehkä ole ihan normaali. Tunnen vahvasti tai en ollenkaan. Vai tunnenko sittenkään? Huijaanko itseäni? Tahdonko keksiä itselleni diagnooseja, jotta olisin mielenkiintoisempi ihminen? Tahdonko olla hullu, että olisin parempi taiteilija? En pysty hyväksymään itseäni, jos olen normaali. Teenkö tahallani elämästäni vaikeaa? Tahdon niin kovasti olla erityinen, että kaivan ehkä omaa kuoppaani.

Tällaista tänään ja viime aikoina. Varmaan nauran, kun luen tätä myöhemmin. Tai itken. Tai hymyilen. Ehkä kaikkea kolmea yhtä aikaa.

Häiriötila

Onko tämä kaikki yksi suuri vitsi?
Vai onko tällä kaikella suurempi tarkoitus?
Onko millään mitään väliä?
Ja jos ei ole, niin miksi me yritämme?

Pyysikö kukaan koskaan saada syntyä tähän maailmaan?

Tänään ei ole se päivä

Katsovat kummeksuen
Kun rajani katoavat
Ja hetken aikaa maailma lentää

Kaikki tapahtuu hetkessä
Paha aavistus

On hetkiä kun tahtoisi hypätä ja olla palaamatta takaisin.

Tässä ja nyt

Ihmisen elämässä tulee niitä hetkiä, kun voisi säveltää laulun. Tässä ja nyt. Sinisen taivaan alla. Kirkkaan kuun loisteessa. Siitä laulusta tulisi varmaan kliseinen. Kuten tästä tekstistä. Mutta olisiko sillä mitään väliä? Kliseet ovat elämää ja kaikki luominen, myös klisee, on taidetta.

Nämä ovat hetkiä, jotka tahtoo muistaa.

En osaa olla vihainen

Olen kaiketi huono selviytyjä.
Mielummin luovun rahasta, kuin pidän puoleni.
Herkät ihmiset eivät pärjää.

Näin se kai sitten on.

Muistettakoon tämä aina

Täytyy jatkuvasti muistuttaa,

katso kauemmaksi.

Tämä pätee kaikkeen.

Koska kaikkeen voi rutinoitua. Jopa ihmisiin.

Ei saa jäädä jumiin. Täytyy laajentaa koko ajan. Laajentaa visioita.

Ajan jälkeen ne menevät usein umpeen. Sitten ne täytyy avata uudestaan. Se on noidankehä.

Tänään opettelen olemaan taas yksin,

koska se on hyödyllinen taito osata.

Jos ei ajattele, ei voi tehdä muutosta.

Jos ei tee muutosta, ei voi tuntea.

Jos ei tunne, ei voi luoda.

Jää vain kopio ihmisestä.

Muistettakoon tämä aina.

tuun pimeästä aamun hämärään

Piirrän perhosia käsivarsiini
Niiden siivet hohtavat niin paljon väriä kuin pystyn niille antamaan
Jos voisin, tatuoisin ihoni niitä täyteen
Koska joskus tunne on liian suuri
Tunne satuttaa

Kipua, pelkää en, siedän sitä tiedän sen.

Tuntuu että joskus sattuu liikaa
Mutta olen vahva ja hymyilen
En jaksa itkeä
En ainakaan yksin

Suru käy, kysymättä lupaa pöytään istumaan.

Ne hetket kun tiedän, sinua sattuu, ovat pahimpia
Ne hetket kun olet minusta etäinen
Ne hetket kun en kuule enkä näe
Ne hetket kun pelkään joka hetki
Näenkö sinua enää koskaan?

Jätät mulle pitkän, pitkän, pitkän kaipauksen.

Joskus minusta tuntuu, itken puolestasi
Joskus minä toivon, että kärsisin
Joskus minä mietin
Selviämmekö me tästä?

Onko meistä toisiamme silmiin katsomaan?

Jos uskaltaisin, toivoisin
Jos osaisin, rukoilisin
Lopulta en voi kuin itkeä
Pelätä, että mikään ei muutu

Kietoa, tahdon sinut vällyihini nukkumaan, ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan.

Mutta kaiken tämän jälkeen
Perhoset lentävät käsissäni
Pidän niitä hengissä
Vain koska jälleen kerran tunnen
Vahvin tunteista on rakkaus

Rakastan sua tänään enemmän, kuin koskaan ennen, sen nyt käsitän.

Tilanteita

Pimeässä olen salaa onnellinen
Että en ole tyhjyydessä yksin
Vaikka se tapahtuukin muiden kustannuksella

Mietin ja mietin
Viisi minuuttia vielä
Perillä ajattelen
Miksen jäänyt

Olen kyllästynyt yksinäisiin aamuihin.

Hymyile vaan

"Älä oo noin myrtsi. Hymyile vaan!" sanoi herra, jonka näen joka päivä, mutta jolle en koskaan sano muuta kuin Hei ja Kiitos.

Hymyile vaan.

Kaksi taideteosta

Olen kyllästynyt yksinäisiin aamuihin. Elämäni valo valuu niissä viemäriin veden mukana.

Silti soi S.P. ja neoklassismin ristiriidat.
Eivät muut näe aaveita, jotka ovat luonamme.
Joku pyörii tuolissa. Hullunkurinen skyyttiläinen.
Täytyy radikaalisti ärsyttää.

Surullinen lopetus

Tällä kyseisellä hetkellä säälin kaikkia.
Hyvä idea vääristyi,
Kaunis muuttui rumaksi.
Miten?

Juuri nyt, tällä kyseisellä hetkellä,
minä näen,
että olen päässyt eteenpäin.
Näen. Sinä et voi satuttaa minua kylmillä hymyilläsi.

Ja sinä surullinen, surullinen ihminen.
Minä säälin sinua.