Hiljainen huoli valtaa minut taas, kuten aina ajasta toiseen. Kysyn itseltäni kysymyksen: onko tämä pysyvää?
Minä tunnistan tämän tyhjyyden. Sen tunteen, kun tarkoitus häviää kaikesta.
Ikävä jotain suurempaa. Silti ei jaksa sitä tavoitella. Helpointa on, kun on yksin. Ei selittelyjä, ei vastuuta. Ei mitään.
Repimällä koitan saada itsestäni jotain irti. Musiikkia, tekstiä, tunnetta, jotain.
Velvollisuudet juoksevat minua karkuun. Minä näen vain häivähdyksiä elämästä, joka on jossain. Ehkä se odottaa minua?
Näen kaiken muissa, mitä itselläni ei ole.
Joskus vielä pidin itseäni parempana, kuin muita. Minulla oli kaikki. Minne se katosi?
Tahdon pois. Tahdon olla joku muu.
