Tunteellista

Sisälläni on tunne. Se on sekoitus kihelmöintiä ja onnea ja turvaa ja seikkailua ja pientä huolta. Ja montaa muuta asiaa. Miten kukaan koskaan osaa kuvata tunteita? Voiko kukaan ymmärtää mitään niin monimutkaista?
Olen aika tunteellinen ihminen. Niin minulle on sanottu ja sitä mieltä itsekin olen. Saatan hykerrellä onnesta kauniin maiseman vuoksi ja seuraavassa hetkessä itkeä elämän pahuutta. Mutta eivätkö tunteet ole juuri se asia, joka tekee elämästä elettävän arvoisen?
Taiteilijana tunteet ovat minulle hyvin tärkeitä. Ne ovat inspiraation lähde ja kannustavat tekemään asioita. Ilmaisemaan itseään taiteessa. Tunteet ovat myös se, mitä haluan aiheuttaa ihmisissä, kun he katsovat minun teatteriesitystäni tai kuuntelevat musiikkiani. Ihmiset ovat tunteellinen eläinlaji ja ovat vahvasti tunteiden vietävissä. Jos aiheuttaa riittävän vahvoja tunteita, vaikuttaa ihmisiin. Hyvällä tai pahalla. Minä haluaisin vaikuttaa hyvällä. Jos kantaaottava esitys on riittävän sävähdyttävä, herättää se ajatuksia, jotka saattavat vaikuttaa käytöksen muuttumiseen ja vähitellen maailmasta tulee parempi paikka. Jos elämänilonsa menettänyt ihminen kuulee kaunista musiikkia, saattaa hän löytää elämästä jotain elämisen arvoista. Edes hetkeksi. Tunteilla on vaikutusta.
Ihmiset voi minusta aikalailla luokitella kahteen ryhmään: niihin, jotka kaihtavat tunteita ja niihin, jotka elävät niissä. Minä kuulun jälkimmäiseen, mutta ennen olin hyvin vahvasti ensimmäistä tyyppiä. Tunteissa eläjät ilmaisevat, tai ainakin koittavat ilmaista, tunteitaan vahvasti. Tunteet hallitsevat aikalailla käytöstä, mutta samalla ne on helppo hyväksyä. Tai ainakin helpompi kuin jos ne torjuu. Aikana, jolloin torjuin tunteita, en ollenkaan myöskään hyväksynyt niitä, jos ne sattuivat puskemaan defenssejen läpi. Jos torjuu kaikki huonot ja negatiiviset tunteet, torjuu samalla myös ne positiiviset. Kaikista tunteista pitäisi oppia ottamaan ilo irti! Myös niistä negatiivisista. Koska mikään ei ole niin kamalaa, kuin tunteeton tyhjä kuori. Olen paljon mielummin surullinen kuin tunteeton.
Suomessa liikaa tunteellisuutta katsotaan pahalla. Se on minusta aika surullista. Tunteitaan ei saa osoittaa julkisesti, ei edes niitä positiivisia. Jos menestyy, siitä iloitsemista katsotaan leuhkimiseksi. Pitääkö kaikki onnistuminen aina peittää niin kuin se olisi jokin hävettävä asia? Minä olen itkenyt julkisesti. Sitä ei näe kovin usein. Sain paljon halveksuvia katseita. Siksi sitä ei ehkä näe kovin usein. Mutta jos itkettää oikein kovasti, joskus vaan täytyy itkeä. Vaikka olisikin yksin keskellä tuntematonta ihmismassaa. Pitääkö sitä katsoa pahalla? Kyllähän kaikki ihmiset tietävät, miltä paha olo tuntuu? Niinhän? Onhan kaikissa sen verran empatiaa?
Eikö olisi helpompaa, jos kaikki hylkäisivät tyhmät turhat ajatusmallit ja rehellisesti näyttäisivät tunteensa? Jos on onnellinen, niin on sallittua nauraa. Jos on surullinen, niin on sallittua itkeä. Jos nauttii esityksestä, on sallittua taputtaa, nousta seisomaan ja hurrata. Jos elokuvissa on hauska kohtaus, on sallittua nauraa kovaan ääneen. Jos saa kokeesta kympin, on sallittua olla siitä onnellinen julkisesti. Jos mokaa, on sallittua olla harmistunut. Jos välittää ihmisestä, on sallittua osoittaa se. Jos ei pidä jostain asiasta, on sallittua ilmaista se. Elämme kaikki tunteiden ympäröimänä. Eikö olisi aika hyväksyä se ja lopettaa ikuinen esittäminen?
Tällaista tänään. Voisin jatkaa aiheesta ties kuinka pitkään, mutta ehkä lopetan tähän.

Ajattelin kertoa tästä blogista Linnulle. Ja ehkä myöhemmin parille muullekin.

Hei internet eli oikeastaan vaan minä, koska tätä tuskin toistaiseksi ainakaan kukaan muu lukee.

Hei. Tein blogin. Tällaisen vaan, niin kuin kaikki muutkin nykypäivänä.
Tarkoitukseni ei ole saavuttaa suuria huimia vierailijalukuja tai aiheuttaa paljon keskustelua ja kommentointia. Tuli vaan tällainen olo. Tällainen bloginperustamisolo.
Olen jo pitkään sanonut ihmisille, että jos joskus perustan blogin, en ehkä kerro siiten kenellekään. Ainakaan heti. Enkä ehkä kerrokaan tästä kenellekään. Ainakaan heti. Myöhemmin saatan kertoa. Mutta vaan läheisille, eniten rakkaille ja turvallisille ihmisille.
Olen nimittäin aika ujo. Ulospäin en siltä yhtään vaikuta. Päinvastoin, olen hyvin sosiaalinen ja iloinen ja nauravainen ja minulla on huimasti kavereita. Silti olen aika ujo. Voisi olla liian suuri harppaus yhtäkkiä paljastaa näinkin puhtaasti itseni muiden mielipiteille. Pelkään nimittäin salaa kovasti sitä, tuomitsevatko ihmiset minut. Mutta se on salaisuus.
Minun ehkä pitäisi kertoa jotain itsestäni, niinhän? Onhan tämä sentään blogi. Miten luonnehtia itseään? Miten yleensäkään kertoa ihmisistä? Esittelyt ovat vaikeita. On se peruskaava: nimi, ikä, kaupunki, harrastukset yms yms... mutta eihän nämä asiat kerro mitään oikeaa. Tai ehkä jotain oikeaa. Mutta eivät koskaan sitä tärkeää oikeaa. Vaikeaa tämä siis on, mutta koitan esitellä itseni.
Olen 18-vuotias tyttö Joensuusta. Elämäni on yleensä yhtä myrskyä. Ajatukseni kovin sekavia. Maailma on suuri paikka pienelle tytölle ja täynnä hämmentäviä asioita. Päivät kuluvat ja elämä jatkuu. Tapahtui mitä tapahtui.
Minulla on suuri suuri intohimo. Se on tärkein ja siksi mainitsen sen ensimmäisenä. Teatteri. Kaikissa muodoissa. Teatteri. Minun rakkauteni.
Minulla on myös toinen suuri intohimo. Tämä intohimo on toisena, koska se on täynnä suuria ristiriitaisia tunteita. Musiikki. Minun viharakkauteni.
Elämäni alkoi musiikista. Synnyin muusikkoperheeseen ja jo kohdussa kuulin soittoa; hyvää ja huonoa. Kolmevuotiaana käteeni iskettiin viulu ja minä soitin. Koska aikuiset käskivät ja kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli oikein. En muista sitä. En muista sitä, kuinka kolmivuotiaana menin musiikkiopiston pääsykokeisiin yksin. En halunnut vanhempia mukaan. Olin reipas tyttö. En muista sitä, kuinka minut otettiin sisään ja aloitin viuluopinnot. En muista elämää, jolloin en olisi soittanut. Ja siksi musiikki on ikuista ja minun toinen suuri intohimoni. Voin joskus kertoa siitä lisää, erityisesti noista ristiriidoista, jotka siihen liittyvät.
Minulla on myös paras ihana ystävä. Kutsun häntä Linnuksi. Hänestäkin lisää myöhemmin.
Ja paljon paljon paljon rakkaita. Maailman paras koulu. Se toinen kahdesta koulusta, joita käyn.
Ja suuri suuri kasa tunteita, joita koitan ilmaista parhaani mukaan ja silti en ihan aina onnistu. Ja paljon muita asioita. Minulla on paljon asioita. Hyviä ja huonoja, mutta silti aina aika ihania.
Ja ennen kaikkea ristiriitoja. Olen täynnä ristiriitoja.
Olen ailahteleva, mutta tasapainoinen
Iloinen, mutta melankolinen
Realisti, mutta kyynikko
Tunteellinen, mutta kylmä
Vakava, mutta hassu
Laiha, mutta lihava
Tyttö, mutta en
Viisas, mutta naiivi
Tunnollinen, mutta laiska
Täydellinen. Mutta silti ah! niin epätäydellinen.

Hyvää iltaa ja yötä teille (eli minulle, koska tätä tuskin nyt kukaan muukaan näkee..)

Lupaan kirjoittaa taas. Jos vaikka sattuisi tulemaan bloginkirjoitusolo.