Jos elämä ei ole Wonderful, niin ainakin se on Wondefrul.

Huippua.
Mahtavaa.
Kaunista.
Ihanaa.

TEATTERI !!!
Ja kohtausluettelo täytyy saada valmiiksi.
                JO KUUSITOISTA !!!

Hahahaha nauran. Niin kovasti. On hyvä olla.

Eräs ystäväni palasi juuri kotiin matkalta. Hän kulki vuorien ja meren välissä ja koki asioita. Tuli kotiin ja tahtoi puhua minulle teatterista. Tai ei niinkään vaan puhua. Hehkuttaa. Tämä ystäväni jakaa saman intohimon kuin minä teatteriin. Sanoi, että matkalla oli niin kaunista. Minun teki heti mieli matkustaa. Nähdä kaunista, joka on muualla. Vaikka on täälläkin kaunista. Teatteri. Voi teatteri. Tuntuu niin hyvältä, kun joku tuntee samoin kuin minä teatteria kohtaan. Tuntuu niin hyvältä, kun voi yhdessä hehkuttaa. Paljon huutomerkkejä ja huutamista ja pään sisäistä kiljuntaa. Niin paljon unelmia.

Sunnuntaina. Sitä ennen on rankkaa.
           Mutta SUNNUNTAINA
Ennen sitä täytyy saada kohtausluettelo ainakin kahteenkymmeneen. Se ei ole paljon vaadittu.

http://www.youtube.com/watch?v=McMAvE5_udo&NR=1&feature=endscreen

Yksi peruna kerrallaan.

Niin. Yksi peruna kerrallaan. Ei minulla muuta. Väsyttää. Pitäisi jaksaa.

[En edes jaksa innostua musiikista juuri nyt. En siis laita linkkiä. Jos välttämättä tahdotte kuunnella jotain, joka liittyy minun elämääni niin kuunnelkaa Mozartia tai Haydn'a. Kaksi säveltäjää, joita vähitellen alan vihaamaan.]

Mielenrauha

Shostakovichin pianokonsertto nro 2 muistuttaa ajoista, jolloin omistin itseni musiikille.
Barberin viulukonsertto muistuttaa unelmista, joita minulla oli viulun suhteen.

Ehkä minusta ei tule koskaan muusikkoa. Olisin ehkä vaan onneton. Mutta toisaalta, kun näitä teoksia kuuntelee, ei voi olla ajattelematta.

Mahdollisuus on olemassa.

Olen tänään onnellinen. Niin onnellinen. Pitkästä aikaa eivät kaikki maailman huolet työnnä minua alas. Kahden kuukauden kriisini on ohi.

Tänään olen onnellinen. Ja laiska. Ah niin laiska. Voi vaan lukea. Ja kuunnella musiikkia. Ja kellua.

En ehkä olekaan paha ihminen. Olen ehkä aika rohkea. Kaikki sujuu hyvin, jos vaan uskaltaa olla rohkea. Kaikki sujuu hyvin. Elämä on aika ihanaa.

Ja vatsani pohjassa on perhosia. Olen ihastunut elämään.

http://www.youtube.com/watch?v=lTSr2oz15Xk (+toinen ja kolmas osa)
http://www.youtube.com/watch?v=M6PtRxd1SqM (+toinen ja kolmas osa)

kaiken jälkeen olen silti onnellinen

Paras tunne on, kun ajaa niin kovaa että tuulii piiskaa kasvoja
Irrottaa kädet ja melkein lentää
Jos on rohkea, sulkee silmät
Ja ei enää ole tässä maailmassa

Hymyillyttää
Ihmiset tuijottavat
Naurattaa
Höpsöt ihmiset
Eivät ymmärrä mitään
Eivät sitten yhtään mitään

Eikö kadulla muka saisi laulaa
Kuulemma naapuri hakkaa seinää jos erehtyy kotonaan
Missä me sitten laulamme

Missä on tilaa enää riemulle
Salatuissa kopeissa
Silmäluomien takana

Höpsöt ihmiset
Eivät osaa olla onnellisia

Jos tuntuu siltä, täytyy kiljua sydämensä pohjasta
Ja sitten nauraa ihmisten ilmeille

miksimiksimiksiarghhhelämäonsyvältäjaenkestäenääpiankuolenmuttaenkoskamikääneilopuvaanpäinvastoinkaikkivastaalkaa

tahdoin elää
olla jotain muuta
niinkuin kirjoissa
niinkuin ne ihmiset
joista kuulee tarinoita

tahdoin rakkautta
tahdoin elämää
huumaa
onnea
raivoa
surua
loputonta taidetta

myrskyä

yhtäkkiä elämäni on kuin kirja
minä olen taiteilija
häilyn hulluuden rajamailla
baarimikko antaa minulle kaksi drinkkiä yhden sijaan
juon nopeasti
koska tahdon elää
olla jotain muuta

koko ajan
enemmän ja enemmän
olen jotain
hyvää vai pahaa
en tiedä

myrskyä

loputonta taidetta
voi kunpa edes taidetta
yö on pimeä
seura kovin nautinnollista

elämää
kovin petollista
itsetuntemus pettää
kokemusta
naurua

olen orja
imartelulle ja naurulle ja uteliaisuudelle

voi miksi
miksi on hän tuollainen
sekoittaa pään joka on jo sekaisin
ei saa
teet minusta pahan ihmisen
ja se ei ole sinun vikasi
vika on liian luottamuksen

minähän olen hyvä ihminen. minulla on erittäin vahva moraali. en minä koskaan voisi tehdä mitään sellaista.

ITSETUNTEMUS PETTÄÄ! ja olen jo eksyksissä

elämäni ei enää ole minun elämäni

Tilanteita, joihin en koskaan uskonut joutuvani. Asioita, jotka ovat kuin jostain toisesta elämästä. Tai kirjasta. Ei minulle voi käydä näin. Ei tämä vaan voi mennä näin.

Yhtäkkiä ymmärrän maailmaa niin paljon paremmin. Tai ihmisiä. Niitä ihmisiä, joita aina katsoin pahalla. Niitä ihmisiä, jotka tekivät/tekevät väärin. Voi, miten nyt ymmärränkään, miten helppoa se on. Tai voisi olla. Ei mitään ole tapahtunut. Vielä. Voi miten helppoa olisi tehdä väärin.

Pelkuruus.

En uskonut olevani näin pelkuri.

Häpeä.

Tieto siitä, mikä on oikein. Oikein tekeminen sattuu. Jos välttelee asiaa, voi viivyttää kipua. Mutta se on väärin. Väärin väärin väärin. En tahdo olla näin hyvä. Tahdon unohtaa. Tahdon olla välinpitämätön. Tahdon olla itsekäs ymmärtämättä, että olen itsekäs. Tahdon satuttaa ilman, että tunnen huonoa omatuntoa.

Mikään ei ole niin kuin piti olla. Kaikki olikin vääristynyttä. Ei näin voi käydä.

Ei minun elämässäni.

http://www.youtube.com/watch?v=uJkOMUkp3P0

Ps. Lintu on poissa. Maailmalla. Olen niin kovin yksin. Turvaudun toiseen rakkaaseen. Kutsuisin häntä Hiireksi, mutta pelkään että hän lukee tätä. Kutsun kai silti. Hiiri on yksi kolmesta. Kovin rakas. Aika loppuu.

niin paljon kaikenlaista että en tiedä mahdanko nukkua ollenkaan mutta ehkä silti nukun

Hassu elämä.
Näillä sanoilla varastettiin identiteettini.
Helposti se taisikin käydä.

Huoneessani oli pitkään kärpänen.
Tyhmä turha fobia, jota ei voi ymmärtää.
Olin jo hetken aikaa varma, etten nukkuisi tänä yönä.

Silmiäni kirvelee, tahtoisin pitää niitä kiinni.
Mutta sokeana ei näe kauniita valoja.
En tahdo nukkua, täytyy pitää niitä auki.

Kelloja on neljä viisi kuusi.
Harva niistä oikeassa.
Tikitys loppui, kun vanhempi vei patterit pois.

Tahtoisin kovasti vaivata nukkuvia ihmisiä.
Tylsää elää aina yönsä yksin.
Olisipa joku aina hereillä, jolle voisi kertoa kauniista valoista.

Hassulta näyttivät mutkat hiuksissani.
Huomenna vesi huuhtoo kaiken suoraksi.
Tänään en ollutkaan aito, mutta vähän ikävä on jo nyt.

Yhden kukan suoristin.
Toinen muutti pitkä, pitkä aika sitten pimeyteen.
Kauneuden unohtaminen on julmaa.

Kaipuu ihmisiä ja pehmoleluja kohtaan.
Tahtoisin täyttää petini pehmoisilla kissoilla ja nalleilla.
Niille kuiskisin kaikki salaisuuteni.

Yhden rakkaan vauva kasvaa ikkunallani.
Sairastui laiminlyönnistä ja melkein panikoiduin.
Nyt se on kaunis ja terve ja oi niin kaunis.

Päivä vaihtuu yöksi ja sitten on jo yli kaksitoista ja herätys on jo laitettu. Mutta jospa en nukkuisikaan ollenkaan. Olisin onnellinen koko yön ja haaveilisin huomisesta ja pehmoleluista. Nauraisin huomenna kovaan ääneen. En hysteerisesti kuin tänään. Vaan onnellisesti. Halaisin yhtä rakastani. Sitä tiettyä. Ja pyytäisin anteeksi, kun olen vähän tämmöinen. Mutta tiedän että se tietty rakas ei pistä pahakseen. Se rakas vaan hymyilisi ja sanoisi että "Voi Anne." niin kuin aina. Ja ihmettelisi, että miten minä voin olla tällainen. Ja minä vaan nauran, mutta sisimmässäni ihmettelen, miten hän voi olla semmoinen. Ja sitten hymyilen ja vähän ehkä silitän, koska se tietty rakas on minulle erityisen rakas. Ja maailman suloisimman hymyn omaava myös, vaikka ei sitä uskokaan itse.

Lyhyeen hetkeen mahtuu niin paljon asiaa. Päivien kuluessa me unohdamme. Psykologian tunnilla opiskellaan muistia ja aivojen rakennetta ja viisaat ovat sanoneet, että me unohdamme. Kirjaan hetkiä ylös. Pieneen hetkeen mahtuu niin paljon. Monen monta riviä vaikkei aikaa ole kulunut lähes yhtään. Niin paljon kaikkea, että kun sitä oikein miettii rupeaa hämmentämään. Mutta silti, kun joku kysyy, mitä kuuluu, muuttuu mykäksi. Puhekyky häviää. Aivot huutavat erroria. Sitten muuttuu robotiksi. Kovalevyn ohjelmointi liikuttaa huulet hymyyn ja kuuluu ääni: "Ihan hyvää." Ja aivot eivät ymmärrä. Mihin katosivat hetket? Ei unohduksen näin pian pitänyt tapahtua! Ja vähän harmittaa, koska olisi ehkä halunnut kertoa niistä kauniista valoista ja pienestä vauvasta, joka kasvaa ja kellojen olemattomasta tikityksestä. Hetket ovat kauniita. Hetkissä on hyvä elää. Turvallista ja mukavaa. Ne ovat ne kokonaisuudet, jotka oikeasti pelottavat. Paitsi, jos hetki sisältää kärpäsiä.

Paljon paljon kauneutta tässä hetkessä, jota en koskaan elänyt. Olisin ehkä halunnut. Yksi ihminen voi tehdä hetkestä niin kauniin.
http://www.youtube.com/watch?v=XSXYu-3r1S8

Tänään minulla oli rajatut silmät ja revityt mustat farkut

Sanat, joita on odottanut.
Helpotus, joka sataa kyyneliä.
Pieni hetki muuttaa viikkojen kulun.
Toivo, joka paistaa uudestaan.
Rakkaus aitoa ihmistä kohtaan.
Rauha pitkän myrskyn jälkeen.

Ehkä olen ollut liian ankara.
Ehkä en ole muistanut rakastaa riittävästi.
Ehkä olen unohtanut, että olen kaunis, jos sille päälle satun.
Ehkä olen unohtanut, että minulla ei ole hätää.
Ehkä kaikki onkin ihan hyvin.

Pelko on vain mielen illuusio.
Enkä varmasti aio hävitä itselleni.

http://www.youtube.com/watch?v=L9fVYBG_4Ck
"They'll name a city after us
And later say it's all our fault"

Jonain päivänä me olemme suuria taiteilijoita. Jonain päivänä me valloitamme vielä maailman.

Tässä tekstissä ei todennäköisesti tule olemaan mitään järkeä. Kuten ei missään.

Hei maailma.
Blogin tarkoitus on ehkä yleensä kertoa hienoista ihmeellisistä asioista, jotka ehkä kiinnostaisivat muita. Minun blogini ei ole semmoinen. Ehkä välillä kirjoitan jostain, mikä jotakuta ehkä vähän kiinnostaisikin, mutta suurimman osan ajasta puran vaan loputtomia ajatuksiani ja tunteitani. Mutta se on ihan ok. Koska tämän blogin ei ollutkaan tarkoitus olla semmoinen, jota yleisesti ihmiset seuraisivat. Tästä blogista tietää vain kolme ihmistä minun lisäkseni. Ja olen huomannut, että tunteiden purkaminen tähän muotoon on aika vapauttavaa. Joskus asioita on helpompi ilmaista tekstillä.
Vähän minua tosin harmittaa, että tekstit ovat kokonaisuudessaan niin negatiivispainotteisia. Elämässäni on oikeasti paljon onnellisiakin asioita. Jostain itsestäänselvästä syystä vaan tekee mieli kirjoittaa silloin, kun on vähän haikea tai paha olla. Nytkin kirjoitan, koska minulla on vähän paha olla, enkä saa sitä oikein purettua mihinkään.
Tänään on ollut aikamoinen päivä. Pelkkää suurta taistoa onnen ja surun välillä. Melkein jo uskoin, että se päättyisi kuitenkin onneen. Mutta tämä olikin tämmöinen päivä, jolloin mitään ei voi ennustaa. Ehkä olenkin kohta taas iloinen ja hypin ja laulan. Nyt tosin olen vaan hieman itkuinen. Mutta se on ihan ok.
Minä olen aika sinut oman suruni kanssa, vaikka se kuulostaakin hassulta.
Menneisyydessä oli ajanjakso, jonka aikana menetin aikalailla kykyni tuntea. Tieteellisellä termillä sitä ajanjaksoa kutsuttaisiin masennukseksi, mutta se on vaan termi. Ei se oikeasti kerro mitään.
Tähän aikaan en ollut iloinen tai surullinen. En tuntenut rakkautta tai vihaa. Kaikki oli vaan ikuisesti tyhjää ja harmaata ja millään ei koskaan ollut mitään väliä. Päivät lipuivat vailla muistikuvaa selkeistä ääriviivoista.
Siksi olen onnellinen siitä, että itken.
Siksi en koskaan ole onneton, vaikka olisinkin surullinen. Suru tekee minusta ihmisen. Se tekee minusta minut. Ilman surua ei minulla olisi iloa ja olisin vaan tyhjä nukke ilman sielua.
En siis pelkää myöntäväni nyt, että olen surullinen. Olen itkenyt koko illan ja nauranut samalla. Koska missään ei ole mitään järkeä. Minun surussani ei ole järkeä. Mutta se on taas yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut. Minussa ei yleensäkään ole kovin paljon järkeä. Ainakaan minun tunteissani.
Tänään ymmärsin sen, miten todella pelottava paikka maailma minulle on. Miten todella asiat eivät olekaan niin helppoja, kuin koitin uskotella itselleni niiden olevan. Huomasin, että on asioita, joita minun täytyy vielä oppia. Asioita, joiden oppiminen ei tule olemaan helppoa. Minun täytyy kohdata monia pelkojani.
Huomasin, että elämässäni on asioita, jotka eivät ole hyvin. Kohtia, joita täytyy hioa. Kipupisteitä, joille pitää tehdä jotain. Tämä ei tule olemaan helppoa. Minun täytyy olla rohkea. Ja vahva. Ja en saa sortua. Ainakaan kovin pahasti.

Minun täytyy olla rohkea.

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=bkj7IVoaqWw&NR=1

lämmin tuuli ja loputon loputon taivas

Tänään oli ehkä kaunein sää minkä muistan.
Kylmän talven jälkeen tunsin, että en voi olla onneton tällaisena päivänä. Pyöräilin ja vastaan tuleva tuuli olikin lämmin. Taivas oli sininen.
Kaikki oli hyvin kunnes jäin yksin. Kun on yksin, rupeaa ajattelemaan. Toki sitä sattuu seurassakin, mutta seurassa on helpompi huijata itseään.
Sää oli ehkä kaunein minkä muistin. Mutta olin jo loukussa.
Lausuin eilen sanat. "Taidan olla eksynyt elämässäni."
Tätä taitaa olla liikkeellä. Taitaa kuulua tähän ikävaiheeseen.
Kun tuntuu, että ei tiedä minne on menossa. Kun tuntuu, että ei edes tiedä missä on nyt. Tai missä pitäisi olla. Onko tässä maailmassa yhtäkään paikkaa, minne minä kuulun?
Sitoutumiskammo. Pelottaa. Täytyy työntää kaikkia pois, jotka tulevat liian lähelle. Koska muuten pelottaisi liikaa. Ei saa sitoutua mihinkään. Ei ryhmään tai paikkaan tai ihmiseen. Lopputulos on katkera.
Paljon paljon väliaikaisia hymyjä. Naurunpyrskähdyksiä kerran päivässä aina eri seurassa. Paljon rakkaita, mutta kaikki vähän liian kaukana. Paljon lupauksia, joita täytyy paeta. Hymyn taakse on helppo kätkeä asioita. Miksi pelottaa? Liikaa asioita, joita ei ymmärrä.
Taitaa elämässäni ollakin paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiit enempään. Taitaa olla paljon ihmisiä, jotka tahtoisivat enemmän hymyjä ja naurua ja haleja. Mutta siinä onkin kai kaikki, mitä minulla on tarjota. Hymyjä ja naurua ja haleja ja satunnainen pieni purkaus jostain mitättömästä asiasta.
Mutta kun se ei riitä. Täytyy puhua pelosta. Täytyy puhua vihasta. Täytyy puhua asioista, joita häpeää. Täytyy paljastaa itsensä. Mutta siinä se ongelma onkin. Jos kaikki ei enää olekaan hymyjä ja naurua ja haleja pelottaa todella todella paljon. Koska siitä ei enää ole paluuta. Valta on luovutettu. Voi vaan odottaa tuomiota.

Voiko kukaan oikeasti rakastaa mitään näin epätäydellistä?

http://www.youtube.com/watch?v=iCCwez5QZtM

Steppaava laulava klarinetisti. Osaa myös moonwalkin.

Näin todellisen aidon hyvän esiintyvän taiteilijan tänään. Ja vielä suomalaisen. Ja vielä Joensuussa.

Lavalle astuvat samat tutut Joensuun kaupunginorkesterin naamat. Perinteisen hautajaiskulkueelta näyttävän massan erottaa tavallisesta häivähdys punaista mustassa vaatetuksessa. Tämä ei taidakaan olla ihan tavallinen konsetti. Eikä edes ole joulu.

Ei tosiaan ole mikään tavallinen klassisen musiikin konsertti, tämä käy selväksi pian. Jouset alkavat soittaa rytmissä yhdessä etnisten lyömäsoittimien ja (mikäli oikein ymmärsin) turkkilaisen luutun kanssa. Efekti on säväyttävä. Silti mietin, missä on konsertin tähti. Lavalla ei ainakaan.

Hetken päästä kuuluu kova ja kiinteä klarinetin ääni. Mutta ei sieltä, mistä sen kuuluisi kuulua. Yleisön keskeltä tanssahtelee ja soittaa Kari Kriikku lavalle. Hetkinen. Mistä kuuluu tuo napsutus? Onko Karilla steppikengät?! On. Ja myös aikamoinen lantioliike.

Jos Karin näköinen herra kävelisi vastaan kadulla, en ehkä osaisi päätellä hänestä tällaista. Laiha silmälasipäinen viisikymppisissä oleva mies näyttää enemmän matematiikanopettajalta kuin muusikolta. Ulkonäkö voi pettää.

Konsetin edetessä syvä kunnioitukseni häntä kohtaan kasvaa ja kasvaa.

Täydellisen upeasta soitosta vielä puhumattakaan, herra Kriikulla on jotain, mitä valitettavan monelta suomalaiselta hyvältäkin muusikolta puuttuu. Lavakarismaa ja häivähdys sekopäisyyttä. Konsertin aikana Kriikku tanssi, lauloi, heitti vitsejä, soitti klarinettisoolon selällään, steppasi, moonwalkkasi, lainasi puvuntakkia yleisöstä, soitti klarinettia imurilla (kyllä, se on mahdollista.), toi elävän papukaijan lavalle johtamaan orkesteria (tämä sai yleisön todella hiljenemään ja kuuntelemaan esitystä) ja oli aidosti oma hullu itsensä. Jopa tavallisesti kuiva ja virallinen orkesteri tanssi, heilui, lauloi ja nauroi. Kaikki tämä klassisen sinfoniaorkesterin viikottaisessa torstai-illan konsertissa.

Tämä on elämässäni toinen kerta, kun kuulen uskomatonta klarinetinsoittoa livenä. Ensimmäinen kerta oli Kuhmossa pari vuotta sitten musiikkifestivaaleilla ja räjäytti tajuntani. Klarinetti on selvästi aliarvostettu soitin. Oikealla musiikilla ja riittävän taitavalla soittajalla se on minusta yksi hienoimmista soittimista, jonka tiedän.

Mutta pointtini oli. Klassisten muusikoiden pitäisi minusta ottaa kovasti mallia Kari Kriikun kaltaisista soittajista. Usein klassinen musiikki tuntuu minusta aivan liian muodolliselta ja viralliselta. Eikös taiteilijoiden pitäisi rikkoa rajoja ja ilmaista itseään vapaasti? Kaikenmaailman pukukoodit ja superjäykät käyttäytymissäännöt kättelyineen ja hienostuneine taputuksineen olisi minusta hyvä jättää vähän väljemmälle. Eihän musiikista voi nauttia kukaan, jos täytyy koko ajan huolehtia siitä toteutuuko konserttietiketti.

Paras pianisti, jonka olen koskaan kuullut soittavan, asteli satojen ihmisten edessä lavalle tennareissa. Naisella oli myös tummat todella sekavat ja sotkuisen näköiset hiukset ja epäillyttävästi tummilta farkuilta näyttävät housut. Yleisössä istuvien parhaimpiinsa pukeutuneiden vanhusten nyrpeät ilmeet katosivat ensimmäisen tahdin aikana. Musiikki täytti salin ja yleisön lumolla. En usko koskaan unohtavani tätä pianistia, joka soitti tennareissa.

Voisin lopettaa viulun. Ryhdynkin ehkä klarinetistiksi. :P

http://www.youtube.com/watch?v=VqxAIFehNj0

hyödytön ja turha ihminen

On niin kamalaa olla näin hyödytön. Tietää, että ei voi tehdä mitään, mutta tahtoisi silti tehdä vaikka mitä. Osata kaikki ja tietää vastaukset kaikkeen. Olla jotain enemmän. Enemmän kuin tällainen hyödytön ihminen.

Kun rakkaalla ihmisellä on rankkaa, tahtoisi auttaa niin kovasti. Mutta aina ei voi. Ja se on vaikeaa hyväksyä. Niin kovin vaikeaa.

Tuntee kaikenlaista turhaa ja tyhmää. Vaikka mikään ei olisikaan oma vika. Vaikka koko asia ei edes liittyisi itseen millään tavalla. Sitä vaan syyttää itseään ja toivoisi, että voisi kantaa kaiken kurjan omilla harteillaan toisen puolesta. Mutta kun ei voi. Täytyy vaan tyytyä tyhjiin sanoihin ja tyhjiin tekoihin ja olla hyödytön. Turha. Hyödytön ja turha ihminen.

Jos vaan voisinkin olla aina parempi. Tietää aina enemmän. Osata sanoa aina ne oikeat sanat. Tehdä aina ne oikeat teot.

En ehkä ole niin riittävä kuin haluaisin olla. Ehkä olen huomenna. Tai ensi viikolla. Tai joskus.

Voi kumpa olisin edes joskus riittävä.

http://www.youtube.com/watch?v=lCPRagQHhBw

Itsekeskeinen ihminen

Minä olen itsekeskeinen ihminen. Huomaahan sen tästä blogistakin. Minä minä ja minä koko ajan. Mutta vaikka olen itsekeskeinen, niin koitan parhaani mukaan ottaa muut huomioon. Koitan muistaa kysyä, mitä muille kuuluu, vaikka itsellä olisikin paljon asiaa. Koitan olla kiinnostunut muiden asioista, varsinkin jos joku minulle oma-aloitteisesti jotain kertoo. Koitan. Joskus onnistun ja joskun huomaan taas puhuvani vaan itsestäni ja omista asioistani.

Välillä minusta tuntuu, että kysymys "Mitä kuuluu?" on menettänyt tarkoituksensa. Sen sijaan että sillä oikeasti tiedusteltaisiin mitä kuuluu, siitä on tullut vaan kohteliaisuus, tapa, pakollinen osa small talkia. Jos kysytään, että mitä kuuluu, siihen vastataan ihan hyvää, tai normaalia. Ja kysyjä hyväksyy tämän, koska ei hän muuta odottanutkaan. Tai tahtonut kuulla. Koska ei häntä oikeasti kiinnostanut. Jos vastaaja olisi pitkästi ruvennut selittämään, olisi kysyjä vaivaantunut. Miksi? Miksi kysyä kysymys, jos sitä ei oikeasti tarkoita? Tai mitä pitää kysyä, jos oikeasti tahtoo tietää, mitä toiselle kuuluu?

Kun joku kysyy minulta mitä minulle kuuluu, minä mietin mitä minulle oikeasti kuuluu. En tahdo vastata tyhjällä vastauksella, jota en tarkoita. Tästä onkin tullut yksi arkielämän vaikeimmista kysymyksistä.

En myöskään koskaan kysy, että mitä kuuluu, jos en oikeasti tahdo kuulla vastausta.

Tämä kirjoitus on aika hajanainen. Enkä oikeastaan ole ihan varma, mitä tällä hain takaa. Ehkä sitä, että ottakaa muut huomioon. Kysykää kuulumisia ja tarkoittakaa sitä. On ihmisiä, jotka eivät kerro kuulumisiaan, vaikka olisikin tapahtunut jotain suurta, jos heiltä ei kysy. On ihmisiä, jotka saattavat kantaa suurtakin surua sisällään eivätkä kerro siitä, jos ei älyä kysyä. Kyselkää. Ja tarkoittakaa sitä.

http://www.youtube.com/watch?v=OY-VG0uxUyA

maanantaiaamu

Tiedättekö sen tunteen, kun vaan on. Aurinko paistaa. Makaa huoneessaan ja tuijottaa kattoa. Taustalla soi haikea musiikki. Naislaulaja laulaa rakkaudesta. Kaikki on kaunista ja hyvin. Silti sisällä on semmoinen haikea olo. Sitä vaan kuuntelee ja pohtii.
Toivoo, että jotain tapahtuisi. Joku soittaisi tai lähettäisi viestiä tai jotain. Koska tuntee olevansa niin yksin. Maailmassa ei ole ketään muuta. Vain sinä ja naislaulaja.
Kaikki jähmettyy paikoilleen. Silti kello tikittää eteenpäin. Vähitellen katoaa tästä maailmasta. Katoaa hauraiden haaveiden ja täyttymättömien toiveiden maailmaan. Uiskentelee siellä hetken. Muistaa asioita, joita on unohtanut. Tuntee itsensä niin tyhjäksi. Niin heikoksi. Niin pieneksi.
Ja kello tikittää eteenpäin. Velvollisuudet kaatuvat niskaan, kun ymmärtää, että on taas hukannut monta tuntia tekemättä mitään. Vihainen vanhempi tulee ja huutaa siitä. Siitä laiskuudesta ja tekemättömyydestä. Ja sitten herää se kapinahenki. Kapinoiva teini ei tahdo tehdä niin kuin vanhempi käskee.
Ja sitten sitä joutuu kierteeseen. Syyllisyys ja kapina jahtaavat toisiaan ympyrässä. Ja kaikki on vieläkin niin tyhjää. Niin ikuisen tyhjää. Niin tyhjää, että olisi valmis vaikka mihin kamaluuksiin, kunhan vaan se tyhjyys katoaisi. Voi kun olisi edes masentunut. Voisi itkeä ja huutaa ja valittaa ja sitten olla onnellinen. Mutta tyhjyydestä ei ole pakoa. Se vaan on. Ja jatkuu. Kunnes jotain tapahtuu. Voi kun jotain tapahtuisi.

http://www.youtube.com/watch?v=9ClhKpPBzr4