Tämä teksti tulee olemaan varmaan vaan puhdasta sisäistä monologia. Tätä ei varmaan ole mielenkiintoista lukea. Kirjoitan tämän ihan vaan puhtaasti nyt itseni vuoksi.
On vaikea tietää, milloin voi hyvin. Hyvin usein minulla on tunne, että kaikki on hyvin muuten, paitsi sisälläni kaivertaa pieni pahaenteisyyden tunne. Sama tunne vallitsee myös nyt.
Tällaisina hetkinä on vaikea määritellä todellista olotilaa. Valitettavan usein tämä pahaenteinen pieni kaiverrus jää huomioitta. Olisiko parempi jos sen joka kerta kohtaisi ja selvittäisi? Varmasti olisi.
Mikä tämä pahaenteisyyden tunne sitten on? Olen ihminen, joka luottaa paljon vaistoihinsa erityisesti ihmissuhteissa. Tämä tunne on siis varmaan vaisto. Joku ei ole hyvin.
Se voi olla torjuttu tunne. Likainen asia, joka ei sovi minun epätäydelliseen maailmaani. Minulla on taipumus nähdä rumat asiat kauniina. Pistääkö tämä taipumus minut torjumaan asioita, jotka ovat oikeasti olemassa? Tekeekö se minut sokeaksi? Onko asioita, jotka ovat liian kipeitä tarkasteltavaksi?
Kovasti olen miettinyt viime aikoina. Repinyt haavoja auki. Olen puhunut myös muille, mutta pääosin tehnyt tätä työtä yksin. Niinkuin kai kuuluukin. Kaikki suuret asiat elämässä täytyy kohdata yksin. Muuten ei koskaan tule kokonaiseksi.
Tahdon uskoa, että minulla on maailma, jota kukaan muu ei näe. Muut ovat nähneet vilauksia, mutta eivät koskaan ymmärrä täysin. Tässä maailmassa vallitsevat aivan omat säännöt. Tämä maailma on vaan minulle. Se ei ole täydellinen. Se ei ole mikään satumaa, jossa ihminen ei tunne kipua tai tuskaa. Se on kaaos, jossa kaikki on kuitenkin selvää. Se on koettelemus, jonka perimmäinen usko on kuitenkin, että kaikesta selviää. Se on sekoitus kirkkaita värejä joka paikassa, jotka hetkessä saattavat kadota ja muuttua harmaaksi ja valkoiseksi. Se on maailma, jossa kaikki saa minut nauramaan. Kaikki, paha ja hyvä, saa minut vuorostaan nauramaan, vuorostaan itkemään. Joskus hymyilemään, usein kaikkea kolmea kerralla. Usein mietin, onko kaikilla tällainen maailma? Harvoin kukaan tulee ja kertoo asiasta.
Ystäväni sanoi minulle: "Anne. Sinä olet enigma." Nämä sanat jäivät vahvasti mieleeni. Usein olen itsellenikin enigma. Onko kaikkien ajatusmaailma yhtä omituisen sekava ja värikäs kuin omanikin? Miten ihmeessä he sitten elävät niin tasapainoista elämää? Jälleen kerran mietin, onko minussa jokin vialla? Jos on, niin onko se paha asia? Pelkään tylsyyttä. Pelkään sitä, että en enää naura tai itke. Pelkään sitä, että kaikki muuttuu harmaaksi. Pelkään sitä niin paljon, että en ehkä edes välitä, vaikka en olisikaan normaali. Olenko tehnyt tahallisesti itsestäni sairaan? Ajanko itse itseäni hulluuden partaalle? Olisiko sittenkin parempi, jos vaan luovuttaisin? Mitä tarkoittaa olla "normaali"?
Eilen eräs tuttavani sanoi: "Maniaa seuraa aina masennus." Tämän tiedän todella hyvin. Tiedän myös, että masennusta seuraa usein mania. Voi kuinka lähellä ne ovatkin toisiaan, nämä vastakohdat. Niin lähellä, että maanisessa vaiheessa koko ajan vaan odotan, milloin masennun, ja toisinpäin. Jostain syystä minusta tuntuu, että tunne-elämäni ei ehkä ole ihan normaali. Tunnen vahvasti tai en ollenkaan. Vai tunnenko sittenkään? Huijaanko itseäni? Tahdonko keksiä itselleni diagnooseja, jotta olisin mielenkiintoisempi ihminen? Tahdonko olla hullu, että olisin parempi taiteilija? En pysty hyväksymään itseäni, jos olen normaali. Teenkö tahallani elämästäni vaikeaa? Tahdon niin kovasti olla erityinen, että kaivan ehkä omaa kuoppaani.
Tällaista tänään ja viime aikoina. Varmaan nauran, kun luen tätä myöhemmin. Tai itken. Tai hymyilen. Ehkä kaikkea kolmea yhtä aikaa.
