Tapaamisen riemua, aitoa ja teeskenneltyä.
Jälkimmäinen harmittaa. Mitä järkeä on teeskennellä, kun sen läpi näkee niin helposti?
Parissa kuukaudessa kaikki on yhtäkkiä toisin. Minä olen muuttunut. Kaikki ovat muuttuneet.
Muutoksen perässä on vaikea juosta.
Väkijoukon keskellä tunnen olevani taas yksin. En uskalla hymyillä aidosti, mutta hymyilen silti.
En uskalla enää juosta halaamaan, mutta arasti halaan silti.
Kaikilla samat kysymykset. Minulla myös. Sehän kuuluu protokollaan.
"Mitä kuuluu?" "Miten kesä meni?" "No mitä sie teit?"
Kaikilla samat vastaukset. Minulla myös. Sehän kuuluu protokollaan.
"Ihan hyvää." "Tuossahan tuo." "En mitään ihmeellistä."
Kiinnostaako ketään oikeasti? Kiinnostaako ketään oikeasti, että olen yksinäinen? Ja toivoisin kuuluvani johonkin porukkaan. Ja tunnen olevani erillinen ja kuulumaton ja tahtoisin vaan kadota. Hymyjen seassa ei saa olla rehellinen.
Minulla on paljon kavereita, mutta kaikki heistä, joka ikisen, olen jossain vaiheessa työntänyt pois.
Siksi olen yksinäinen. Koska ihmissuhteet pelottavat. Koska ihmiset ovat julmia. Ja minä niin epätäydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti