Hei. Tein blogin. Tällaisen vaan, niin kuin kaikki muutkin nykypäivänä.
Tarkoitukseni ei ole saavuttaa suuria huimia vierailijalukuja tai aiheuttaa paljon keskustelua ja kommentointia. Tuli vaan tällainen olo. Tällainen bloginperustamisolo.
Olen jo pitkään sanonut ihmisille, että jos joskus perustan blogin, en ehkä kerro siiten kenellekään. Ainakaan heti. Enkä ehkä kerrokaan tästä kenellekään. Ainakaan heti. Myöhemmin saatan kertoa. Mutta vaan läheisille, eniten rakkaille ja turvallisille ihmisille.
Olen nimittäin aika ujo. Ulospäin en siltä yhtään vaikuta. Päinvastoin, olen hyvin sosiaalinen ja iloinen ja nauravainen ja minulla on huimasti kavereita. Silti olen aika ujo. Voisi olla liian suuri harppaus yhtäkkiä paljastaa näinkin puhtaasti itseni muiden mielipiteille. Pelkään nimittäin salaa kovasti sitä, tuomitsevatko ihmiset minut. Mutta se on salaisuus.
Minun ehkä pitäisi kertoa jotain itsestäni, niinhän? Onhan tämä sentään blogi. Miten luonnehtia itseään? Miten yleensäkään kertoa ihmisistä? Esittelyt ovat vaikeita. On se peruskaava: nimi, ikä, kaupunki, harrastukset yms yms... mutta eihän nämä asiat kerro mitään oikeaa. Tai ehkä jotain oikeaa. Mutta eivät koskaan sitä tärkeää oikeaa. Vaikeaa tämä siis on, mutta koitan esitellä itseni.
Olen 18-vuotias tyttö Joensuusta. Elämäni on yleensä yhtä myrskyä. Ajatukseni kovin sekavia. Maailma on suuri paikka pienelle tytölle ja täynnä hämmentäviä asioita. Päivät kuluvat ja elämä jatkuu. Tapahtui mitä tapahtui.
Minulla on suuri suuri intohimo. Se on tärkein ja siksi mainitsen sen ensimmäisenä. Teatteri. Kaikissa muodoissa. Teatteri. Minun rakkauteni.
Minulla on myös toinen suuri intohimo. Tämä intohimo on toisena, koska se on täynnä suuria ristiriitaisia tunteita. Musiikki. Minun viharakkauteni.
Elämäni alkoi musiikista. Synnyin muusikkoperheeseen ja jo kohdussa kuulin soittoa; hyvää ja huonoa. Kolmevuotiaana käteeni iskettiin viulu ja minä soitin. Koska aikuiset käskivät ja kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli oikein. En muista sitä. En muista sitä, kuinka kolmivuotiaana menin musiikkiopiston pääsykokeisiin yksin. En halunnut vanhempia mukaan. Olin reipas tyttö. En muista sitä, kuinka minut otettiin sisään ja aloitin viuluopinnot. En muista elämää, jolloin en olisi soittanut. Ja siksi musiikki on ikuista ja minun toinen suuri intohimoni. Voin joskus kertoa siitä lisää, erityisesti noista ristiriidoista, jotka siihen liittyvät.
Minulla on myös paras ihana ystävä. Kutsun häntä Linnuksi. Hänestäkin lisää myöhemmin.
Ja paljon paljon paljon rakkaita. Maailman paras koulu. Se toinen kahdesta koulusta, joita käyn.
Ja suuri suuri kasa tunteita, joita koitan ilmaista parhaani mukaan ja silti en ihan aina onnistu. Ja paljon muita asioita. Minulla on paljon asioita. Hyviä ja huonoja, mutta silti aina aika ihania.
Ja ennen kaikkea ristiriitoja. Olen täynnä ristiriitoja.
Olen ailahteleva, mutta tasapainoinen
Iloinen, mutta melankolinen
Realisti, mutta kyynikko
Tunteellinen, mutta kylmä
Vakava, mutta hassu
Laiha, mutta lihava
Tyttö, mutta en
Viisas, mutta naiivi
Tunnollinen, mutta laiska
Täydellinen. Mutta silti ah! niin epätäydellinen.
Hyvää iltaa ja yötä teille (eli minulle, koska tätä tuskin nyt kukaan muukaan näkee..)
Lupaan kirjoittaa taas. Jos vaikka sattuisi tulemaan bloginkirjoitusolo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti