Sisälläni on tunne. Se on sekoitus kihelmöintiä ja onnea ja turvaa ja seikkailua ja pientä huolta. Ja montaa muuta asiaa. Miten kukaan koskaan osaa kuvata tunteita? Voiko kukaan ymmärtää mitään niin monimutkaista?
Olen aika tunteellinen ihminen. Niin minulle on sanottu ja sitä mieltä itsekin olen. Saatan hykerrellä onnesta kauniin maiseman vuoksi ja seuraavassa hetkessä itkeä elämän pahuutta. Mutta eivätkö tunteet ole juuri se asia, joka tekee elämästä elettävän arvoisen?
Taiteilijana tunteet ovat minulle hyvin tärkeitä. Ne ovat inspiraation lähde ja kannustavat tekemään asioita. Ilmaisemaan itseään taiteessa. Tunteet ovat myös se, mitä haluan aiheuttaa ihmisissä, kun he katsovat minun teatteriesitystäni tai kuuntelevat musiikkiani. Ihmiset ovat tunteellinen eläinlaji ja ovat vahvasti tunteiden vietävissä. Jos aiheuttaa riittävän vahvoja tunteita, vaikuttaa ihmisiin. Hyvällä tai pahalla. Minä haluaisin vaikuttaa hyvällä. Jos kantaaottava esitys on riittävän sävähdyttävä, herättää se ajatuksia, jotka saattavat vaikuttaa käytöksen muuttumiseen ja vähitellen maailmasta tulee parempi paikka. Jos elämänilonsa menettänyt ihminen kuulee kaunista musiikkia, saattaa hän löytää elämästä jotain elämisen arvoista. Edes hetkeksi. Tunteilla on vaikutusta.
Ihmiset voi minusta aikalailla luokitella kahteen ryhmään: niihin, jotka kaihtavat tunteita ja niihin, jotka elävät niissä. Minä kuulun jälkimmäiseen, mutta ennen olin hyvin vahvasti ensimmäistä tyyppiä. Tunteissa eläjät ilmaisevat, tai ainakin koittavat ilmaista, tunteitaan vahvasti. Tunteet hallitsevat aikalailla käytöstä, mutta samalla ne on helppo hyväksyä. Tai ainakin helpompi kuin jos ne torjuu. Aikana, jolloin torjuin tunteita, en ollenkaan myöskään hyväksynyt niitä, jos ne sattuivat puskemaan defenssejen läpi. Jos torjuu kaikki huonot ja negatiiviset tunteet, torjuu samalla myös ne positiiviset. Kaikista tunteista pitäisi oppia ottamaan ilo irti! Myös niistä negatiivisista. Koska mikään ei ole niin kamalaa, kuin tunteeton tyhjä kuori. Olen paljon mielummin surullinen kuin tunteeton.
Suomessa liikaa tunteellisuutta katsotaan pahalla. Se on minusta aika surullista. Tunteitaan ei saa osoittaa julkisesti, ei edes niitä positiivisia. Jos menestyy, siitä iloitsemista katsotaan leuhkimiseksi. Pitääkö kaikki onnistuminen aina peittää niin kuin se olisi jokin hävettävä asia? Minä olen itkenyt julkisesti. Sitä ei näe kovin usein. Sain paljon halveksuvia katseita. Siksi sitä ei ehkä näe kovin usein. Mutta jos itkettää oikein kovasti, joskus vaan täytyy itkeä. Vaikka olisikin yksin keskellä tuntematonta ihmismassaa. Pitääkö sitä katsoa pahalla? Kyllähän kaikki ihmiset tietävät, miltä paha olo tuntuu? Niinhän? Onhan kaikissa sen verran empatiaa?
Eikö olisi helpompaa, jos kaikki hylkäisivät tyhmät turhat ajatusmallit ja rehellisesti näyttäisivät tunteensa? Jos on onnellinen, niin on sallittua nauraa. Jos on surullinen, niin on sallittua itkeä. Jos nauttii esityksestä, on sallittua taputtaa, nousta seisomaan ja hurrata. Jos elokuvissa on hauska kohtaus, on sallittua nauraa kovaan ääneen. Jos saa kokeesta kympin, on sallittua olla siitä onnellinen julkisesti. Jos mokaa, on sallittua olla harmistunut. Jos välittää ihmisestä, on sallittua osoittaa se. Jos ei pidä jostain asiasta, on sallittua ilmaista se. Elämme kaikki tunteiden ympäröimänä. Eikö olisi aika hyväksyä se ja lopettaa ikuinen esittäminen?
Tällaista tänään. Voisin jatkaa aiheesta ties kuinka pitkään, mutta ehkä lopetan tähän.
Ajattelin kertoa tästä blogista Linnulle. Ja ehkä myöhemmin parille muullekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti