Minusta on tullut muusikko.

Se on tapahtunut. Tänä keväänä olen soittanut enemmän kuin koskaan.
Olen soittanut lukemattomissa kamarimusiikkiyhtyeissä. Monissa projekteissa.
Orkestereissa ja solistikarsinnoissa.
Minulle on syntynyt viulufritsu, jota sattuu.
Minun käteni hankkii huolestuttavasti rasitusvammaa.

Olen tehnyt niin paljon töitä.
Muusikko ei tarvitse ruokaa.
Muusikko ei tarvitse unta.
On aivan normaalia harjoitella kymmeneen asti illalla.
Olen ollut niin väsynyt.

Jollain tasolla olen ollut niin onnellinen.

Harkitsen vakavissani hankkivani kaksi viuluoppilasta ensi vuonna.
Odotan melkein innolla kaikkia loputtomia projekteja, jotka minulla on edessä.
Tulen tekemään niin paljon töitä.
Tulen olemaan niin väsynyt.
Tulenko olemaan onnellinen?

Ensi vuonna matkustan joka toinen viikko Helsinkiin viulutunneille.
Opettajani tulee olemaan kiireinen ja haluttu huippuviulisti.
Jos hän ottaa minut, on siitä leikki kaukana.
Soitin hänelle ja hän muisti minut.
Tahtoi opettaa niin kovasti, jos vaan kiireiltään ehtii.
Olin niin onnellinen.
Suomen parhaita viulisteja päivittäin kuunteleva virtuoosi kehui minua.
Tahtoo opettaa minua.

Olenko oikeasti riittävä?
Voinko oikeasti nousta samalle tasolle Sibelius Akatemian huippumuusikoiden kanssa?
Olenko oikeasti tarpeeksi hyvä?

Ei kai minusta oikeasti tule ammattimuusikkoa?
Enhän minä oikeasti ole tosissani?

http://www.youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY

Ps Sain teatteriryhmäni kohtausluettelon viimeisteltyä. Olen harvinaisen ylpeä itsestäni. Vaikka se onkin pieni suoritus verrattuna moniin, joita olen viime aikoina tehnyt, tekee se jostain syystä minut ylpeämmäksi. Ehkä minulla olisi enemmänkin syytä olla ylpeä. Pidän monia asioita, joita muut kehuvat ja ihmettelevät itsestäänselvyyksinä. En näe ihmeellisenä omia kykyjäni. Ehkä minun pitäisi ajatella enemmän saavutuksiani. Pelkään, että minusta tulee omahyväinen.