Kaikki alkaa aina aamusta. Kaikki alkaa aina pään jomotuksesta, pyörrytyksen tunteesta ja itsekurista. Joskus on pakko nousta. Kesällä olen silti onnellinen, koska aurinko paistaa eikä ole kiire minnekään.
Aamulla kaikki on sumeaa. Maailmassa ei ole järkeä. Yhtäkkiä kaikkialla on värejä ja ääniä, loputtomasti ääniä. Ja jos joku puhuu, jään miettimään ensimmäistä kirjainta. Sitten toista. Odottava katse. Ai niin. Minun pitää vastata. Äh.
No. Antaa äänien ja värien olla. Minä vaan olen. Pieni ja hiljainen. Tarkkailen maailmaa ja unohdan turhat tunteet. Paitsi että tunteet eivät koskaan ole turhia. Eivät minun maailmassani.
Hymyilen niin kovasti, että unohdan syödä. Pieni omatunnon kolaus ja salaa myös ylpeys. Keitän kahvia. Sitten teetä. Vähän jos vielä kahvia. Iskee makeannälkä. Leivon jotain aineista, joita löydän. Puuttuvat ravintoaineet korvataan keltaisilla ja punaisilla pillereillä.
Jostain kuuluu musiikkia. Minä pysähdyn. En löydä sanoja. Olen vaan ja kuuntelen. Ja rakastan.
Kännykkäni värisee ja keskeyttää asian, jota ajattelin. Uteliaisuus. Pakko tietää, kuka minua kaipaa. Pettymys tai onni. Hymyilen rakkaille. Kurtistan kulmia ihmisille, jotka tahtovat saada minusta irti enemmän.
Nauran nauran ja nauran kunnes en enää jaksa. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin. Eikä enää jaksa nauraa. Puolituttu tulee vastaan. Äkkiä! Ei ole aikaa! Äkkiä hymy takaisin!
Pyöräilen taas. Koska minä pyöräilen PALJON. Ja kostealla asfaltilla on lehtiä. Päättelen, että on syksy, mutta en ole aivan varma. Katson taivaalle kuudettakymmenettäseitsemättä kertaa tänään. Se on taas sininen. Katson sivulle. Toiselle sivulle. Kaukaisuudessa näen pilvenriekaleen. Voin taas rauhoittua.
Näen kauniin naisen ja uteliaisuuteni herää. Tahtoisin kertoa hänelle, että hän on kaunis. Mutta ei niin voi tehdä. Harmittaa. Miksi ei niin voi tehdä? No. Ainakin saan katsoa häntä ilman paheksuvia katseita. Koska olen pieni viaton tyttönen. Salaa hymyilen ilkikurisesti.
Jähmetyn. Huoneessani on kärpänen. Epätoivo. Ei jaksa. Ei vaan jaksa. Ja helpotkin asiat ovat murskaavan vaikeita. Kirjoitan kärpäsestä äidinkielen esseen.
Tuijotan kuvaa naisesta. Se hymyilee liian leveästi. Ääni herättää minut. Huomaan olevani kaupassa ja vähään aikaan en muista, miten sinne päädyin. Mutta olen opetellut muistamaan. Ja pian minä taas tiedän.
Ja katsokaas. Kun minulle on sanottu, että olen tasapainoinen, vaikka olen kaikkea muuta. Ja minulle on sanottu, että minulla on jalat maassa, vaikka minulla harvoin on. Ja kun on niin helppo katsoa ihmistä silmiin ja uskotella, että on paikalla.
Kuinka kerrot maailmalle, että olet kaikkea muuta kuin sitä mitä olet?
Ja katsokaas kun maailma hämmentää minua niin kovin, kovin paljon. Vaikka aina olenkin kaikkialla ajallaan. Ja tiedän aina, mitä sanoa. Ja hymyilen ja nauran kun pitää. Silti yleensä ajattelen jotain muuta. Jotain aivan muuta. Ja harvoin minun annetaan oikeasti vaan olla.
Turvallisinta on, kun joku vaan halaa. Ja silittää. Ja voi olla aivan hiljaa. Olla vaan. Pieni ja hemmoteltu onnellinen otus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti