Minulla on paljon itkeviä ystäviä
Rakkaita mutta surullisia
Minä näen paljon kyyneliä
Koska minulla on semmoinen vaikutus
Kerätä pieniä surullisia ympärilleni
Ja minulla on semmoinen vaikutus
Saada heidät kertomaan
Voi elämä. Joskus minusta tuntuu, että minä tiedän niin paljon. Näen niin paljon. Kuulen ihan liikaa.
Enkä edes voi kertoa. Omista huolista voi aina kertoa, mutta ei toisen. Olen totta kai onnellinen, jos voin auttaa jotakuta. Ei minullakaan aina ole ollut helppoa. Ei ole aina vieläkään. Ymmärrän niin hyvin sen, että joskus tarvitsee jotain toista elämiseen. Ja jos se toinen olen minä niin ei se haittaa.
Mutta on se silti rankkaa. Kun läheinen koittaa tappaa itsensä ja samaan aikaan toinen hallusinoi helvetistä pistää ajatuksia uusiksi. Ja se kun huomaa, miten yhteiskunnassa ei näitä ihmisiä auteta. Ilman rahaa ei saa asianmukaista hoitoa. Tai jotkut saavat. Mutta eivät kaikki. Ja se on surullista. Jos ystäväni sairastuisi syöpään, saisi hän heti apua. Onhan se sentään tappava tauti. Mutta kun ystäväni on ollut vuosia masentunut ja hoitoa ei kuulu en jaksa ymmärtää. Koska kyllä masennuskin tappaa.
Lääkkeet. Niitä tuntuu olevan kaikilla. Mutta ei sitä hoitoa, jota he oikeasti tarvitsisivat.
Tästä tuli nyt vähän erilainen teksti. Mutta tältä minusta tällä hetkellä tuntuu joten suokaa anteeksi avautumiseni. Ja epäkorrekti kirjoittaminen. En jaksa juuri nyt kirjoittaa kieliopillisesti hyviä lauseita. Ei sillä ehkä niin väliä ole kuitenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti