Tänään oli ehkä kaunein sää minkä muistan.
Kylmän talven jälkeen tunsin, että en voi olla onneton tällaisena päivänä. Pyöräilin ja vastaan tuleva tuuli olikin lämmin. Taivas oli sininen.
Kaikki oli hyvin kunnes jäin yksin. Kun on yksin, rupeaa ajattelemaan. Toki sitä sattuu seurassakin, mutta seurassa on helpompi huijata itseään.
Sää oli ehkä kaunein minkä muistin. Mutta olin jo loukussa.
Lausuin eilen sanat. "Taidan olla eksynyt elämässäni."
Tätä taitaa olla liikkeellä. Taitaa kuulua tähän ikävaiheeseen.
Kun tuntuu, että ei tiedä minne on menossa. Kun tuntuu, että ei edes tiedä missä on nyt. Tai missä pitäisi olla. Onko tässä maailmassa yhtäkään paikkaa, minne minä kuulun?
Sitoutumiskammo. Pelottaa. Täytyy työntää kaikkia pois, jotka tulevat liian lähelle. Koska muuten pelottaisi liikaa. Ei saa sitoutua mihinkään. Ei ryhmään tai paikkaan tai ihmiseen. Lopputulos on katkera.
Paljon paljon väliaikaisia hymyjä. Naurunpyrskähdyksiä kerran päivässä aina eri seurassa. Paljon rakkaita, mutta kaikki vähän liian kaukana. Paljon lupauksia, joita täytyy paeta. Hymyn taakse on helppo kätkeä asioita. Miksi pelottaa? Liikaa asioita, joita ei ymmärrä.
Taitaa elämässäni ollakin paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiit enempään. Taitaa olla paljon ihmisiä, jotka tahtoisivat enemmän hymyjä ja naurua ja haleja. Mutta siinä onkin kai kaikki, mitä minulla on tarjota. Hymyjä ja naurua ja haleja ja satunnainen pieni purkaus jostain mitättömästä asiasta.
Mutta kun se ei riitä. Täytyy puhua pelosta. Täytyy puhua vihasta. Täytyy puhua asioista, joita häpeää. Täytyy paljastaa itsensä. Mutta siinä se ongelma onkin. Jos kaikki ei enää olekaan hymyjä ja naurua ja haleja pelottaa todella todella paljon. Koska siitä ei enää ole paluuta. Valta on luovutettu. Voi vaan odottaa tuomiota.
Voiko kukaan oikeasti rakastaa mitään näin epätäydellistä?
http://www.youtube.com/watch?v=iCCwez5QZtM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti