Tässä tekstissä ei todennäköisesti tule olemaan mitään järkeä. Kuten ei missään.

Hei maailma.
Blogin tarkoitus on ehkä yleensä kertoa hienoista ihmeellisistä asioista, jotka ehkä kiinnostaisivat muita. Minun blogini ei ole semmoinen. Ehkä välillä kirjoitan jostain, mikä jotakuta ehkä vähän kiinnostaisikin, mutta suurimman osan ajasta puran vaan loputtomia ajatuksiani ja tunteitani. Mutta se on ihan ok. Koska tämän blogin ei ollutkaan tarkoitus olla semmoinen, jota yleisesti ihmiset seuraisivat. Tästä blogista tietää vain kolme ihmistä minun lisäkseni. Ja olen huomannut, että tunteiden purkaminen tähän muotoon on aika vapauttavaa. Joskus asioita on helpompi ilmaista tekstillä.
Vähän minua tosin harmittaa, että tekstit ovat kokonaisuudessaan niin negatiivispainotteisia. Elämässäni on oikeasti paljon onnellisiakin asioita. Jostain itsestäänselvästä syystä vaan tekee mieli kirjoittaa silloin, kun on vähän haikea tai paha olla. Nytkin kirjoitan, koska minulla on vähän paha olla, enkä saa sitä oikein purettua mihinkään.
Tänään on ollut aikamoinen päivä. Pelkkää suurta taistoa onnen ja surun välillä. Melkein jo uskoin, että se päättyisi kuitenkin onneen. Mutta tämä olikin tämmöinen päivä, jolloin mitään ei voi ennustaa. Ehkä olenkin kohta taas iloinen ja hypin ja laulan. Nyt tosin olen vaan hieman itkuinen. Mutta se on ihan ok.
Minä olen aika sinut oman suruni kanssa, vaikka se kuulostaakin hassulta.
Menneisyydessä oli ajanjakso, jonka aikana menetin aikalailla kykyni tuntea. Tieteellisellä termillä sitä ajanjaksoa kutsuttaisiin masennukseksi, mutta se on vaan termi. Ei se oikeasti kerro mitään.
Tähän aikaan en ollut iloinen tai surullinen. En tuntenut rakkautta tai vihaa. Kaikki oli vaan ikuisesti tyhjää ja harmaata ja millään ei koskaan ollut mitään väliä. Päivät lipuivat vailla muistikuvaa selkeistä ääriviivoista.
Siksi olen onnellinen siitä, että itken.
Siksi en koskaan ole onneton, vaikka olisinkin surullinen. Suru tekee minusta ihmisen. Se tekee minusta minut. Ilman surua ei minulla olisi iloa ja olisin vaan tyhjä nukke ilman sielua.
En siis pelkää myöntäväni nyt, että olen surullinen. Olen itkenyt koko illan ja nauranut samalla. Koska missään ei ole mitään järkeä. Minun surussani ei ole järkeä. Mutta se on taas yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut. Minussa ei yleensäkään ole kovin paljon järkeä. Ainakaan minun tunteissani.
Tänään ymmärsin sen, miten todella pelottava paikka maailma minulle on. Miten todella asiat eivät olekaan niin helppoja, kuin koitin uskotella itselleni niiden olevan. Huomasin, että on asioita, joita minun täytyy vielä oppia. Asioita, joiden oppiminen ei tule olemaan helppoa. Minun täytyy kohdata monia pelkojani.
Huomasin, että elämässäni on asioita, jotka eivät ole hyvin. Kohtia, joita täytyy hioa. Kipupisteitä, joille pitää tehdä jotain. Tämä ei tule olemaan helppoa. Minun täytyy olla rohkea. Ja vahva. Ja en saa sortua. Ainakaan kovin pahasti.

Minun täytyy olla rohkea.

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=bkj7IVoaqWw&NR=1