niin paljon kaikenlaista että en tiedä mahdanko nukkua ollenkaan mutta ehkä silti nukun

Hassu elämä.
Näillä sanoilla varastettiin identiteettini.
Helposti se taisikin käydä.

Huoneessani oli pitkään kärpänen.
Tyhmä turha fobia, jota ei voi ymmärtää.
Olin jo hetken aikaa varma, etten nukkuisi tänä yönä.

Silmiäni kirvelee, tahtoisin pitää niitä kiinni.
Mutta sokeana ei näe kauniita valoja.
En tahdo nukkua, täytyy pitää niitä auki.

Kelloja on neljä viisi kuusi.
Harva niistä oikeassa.
Tikitys loppui, kun vanhempi vei patterit pois.

Tahtoisin kovasti vaivata nukkuvia ihmisiä.
Tylsää elää aina yönsä yksin.
Olisipa joku aina hereillä, jolle voisi kertoa kauniista valoista.

Hassulta näyttivät mutkat hiuksissani.
Huomenna vesi huuhtoo kaiken suoraksi.
Tänään en ollutkaan aito, mutta vähän ikävä on jo nyt.

Yhden kukan suoristin.
Toinen muutti pitkä, pitkä aika sitten pimeyteen.
Kauneuden unohtaminen on julmaa.

Kaipuu ihmisiä ja pehmoleluja kohtaan.
Tahtoisin täyttää petini pehmoisilla kissoilla ja nalleilla.
Niille kuiskisin kaikki salaisuuteni.

Yhden rakkaan vauva kasvaa ikkunallani.
Sairastui laiminlyönnistä ja melkein panikoiduin.
Nyt se on kaunis ja terve ja oi niin kaunis.

Päivä vaihtuu yöksi ja sitten on jo yli kaksitoista ja herätys on jo laitettu. Mutta jospa en nukkuisikaan ollenkaan. Olisin onnellinen koko yön ja haaveilisin huomisesta ja pehmoleluista. Nauraisin huomenna kovaan ääneen. En hysteerisesti kuin tänään. Vaan onnellisesti. Halaisin yhtä rakastani. Sitä tiettyä. Ja pyytäisin anteeksi, kun olen vähän tämmöinen. Mutta tiedän että se tietty rakas ei pistä pahakseen. Se rakas vaan hymyilisi ja sanoisi että "Voi Anne." niin kuin aina. Ja ihmettelisi, että miten minä voin olla tällainen. Ja minä vaan nauran, mutta sisimmässäni ihmettelen, miten hän voi olla semmoinen. Ja sitten hymyilen ja vähän ehkä silitän, koska se tietty rakas on minulle erityisen rakas. Ja maailman suloisimman hymyn omaava myös, vaikka ei sitä uskokaan itse.

Lyhyeen hetkeen mahtuu niin paljon asiaa. Päivien kuluessa me unohdamme. Psykologian tunnilla opiskellaan muistia ja aivojen rakennetta ja viisaat ovat sanoneet, että me unohdamme. Kirjaan hetkiä ylös. Pieneen hetkeen mahtuu niin paljon. Monen monta riviä vaikkei aikaa ole kulunut lähes yhtään. Niin paljon kaikkea, että kun sitä oikein miettii rupeaa hämmentämään. Mutta silti, kun joku kysyy, mitä kuuluu, muuttuu mykäksi. Puhekyky häviää. Aivot huutavat erroria. Sitten muuttuu robotiksi. Kovalevyn ohjelmointi liikuttaa huulet hymyyn ja kuuluu ääni: "Ihan hyvää." Ja aivot eivät ymmärrä. Mihin katosivat hetket? Ei unohduksen näin pian pitänyt tapahtua! Ja vähän harmittaa, koska olisi ehkä halunnut kertoa niistä kauniista valoista ja pienestä vauvasta, joka kasvaa ja kellojen olemattomasta tikityksestä. Hetket ovat kauniita. Hetkissä on hyvä elää. Turvallista ja mukavaa. Ne ovat ne kokonaisuudet, jotka oikeasti pelottavat. Paitsi, jos hetki sisältää kärpäsiä.

Paljon paljon kauneutta tässä hetkessä, jota en koskaan elänyt. Olisin ehkä halunnut. Yksi ihminen voi tehdä hetkestä niin kauniin.
http://www.youtube.com/watch?v=XSXYu-3r1S8