Lavalle astuvat samat tutut Joensuun kaupunginorkesterin naamat. Perinteisen hautajaiskulkueelta näyttävän massan erottaa tavallisesta häivähdys punaista mustassa vaatetuksessa. Tämä ei taidakaan olla ihan tavallinen konsetti. Eikä edes ole joulu.
Ei tosiaan ole mikään tavallinen klassisen musiikin konsertti, tämä käy selväksi pian. Jouset alkavat soittaa rytmissä yhdessä etnisten lyömäsoittimien ja (mikäli oikein ymmärsin) turkkilaisen luutun kanssa. Efekti on säväyttävä. Silti mietin, missä on konsertin tähti. Lavalla ei ainakaan.
Hetken päästä kuuluu kova ja kiinteä klarinetin ääni. Mutta ei sieltä, mistä sen kuuluisi kuulua. Yleisön keskeltä tanssahtelee ja soittaa Kari Kriikku lavalle. Hetkinen. Mistä kuuluu tuo napsutus? Onko Karilla steppikengät?! On. Ja myös aikamoinen lantioliike.
Jos Karin näköinen herra kävelisi vastaan kadulla, en ehkä osaisi päätellä hänestä tällaista. Laiha silmälasipäinen viisikymppisissä oleva mies näyttää enemmän matematiikanopettajalta kuin muusikolta. Ulkonäkö voi pettää.
Konsetin edetessä syvä kunnioitukseni häntä kohtaan kasvaa ja kasvaa.
Täydellisen upeasta soitosta vielä puhumattakaan, herra Kriikulla on jotain, mitä valitettavan monelta suomalaiselta hyvältäkin muusikolta puuttuu. Lavakarismaa ja häivähdys sekopäisyyttä. Konsertin aikana Kriikku tanssi, lauloi, heitti vitsejä, soitti klarinettisoolon selällään, steppasi, moonwalkkasi, lainasi puvuntakkia yleisöstä, soitti klarinettia imurilla (kyllä, se on mahdollista.), toi elävän papukaijan lavalle johtamaan orkesteria (tämä sai yleisön todella hiljenemään ja kuuntelemaan esitystä) ja oli aidosti oma hullu itsensä. Jopa tavallisesti kuiva ja virallinen orkesteri tanssi, heilui, lauloi ja nauroi. Kaikki tämä klassisen sinfoniaorkesterin viikottaisessa torstai-illan konsertissa.
Tämä on elämässäni toinen kerta, kun kuulen uskomatonta klarinetinsoittoa livenä. Ensimmäinen kerta oli Kuhmossa pari vuotta sitten musiikkifestivaaleilla ja räjäytti tajuntani. Klarinetti on selvästi aliarvostettu soitin. Oikealla musiikilla ja riittävän taitavalla soittajalla se on minusta yksi hienoimmista soittimista, jonka tiedän.
Mutta pointtini oli. Klassisten muusikoiden pitäisi minusta ottaa kovasti mallia Kari Kriikun kaltaisista soittajista. Usein klassinen musiikki tuntuu minusta aivan liian muodolliselta ja viralliselta. Eikös taiteilijoiden pitäisi rikkoa rajoja ja ilmaista itseään vapaasti? Kaikenmaailman pukukoodit ja superjäykät käyttäytymissäännöt kättelyineen ja hienostuneine taputuksineen olisi minusta hyvä jättää vähän väljemmälle. Eihän musiikista voi nauttia kukaan, jos täytyy koko ajan huolehtia siitä toteutuuko konserttietiketti.
Paras pianisti, jonka olen koskaan kuullut soittavan, asteli satojen ihmisten edessä lavalle tennareissa. Naisella oli myös tummat todella sekavat ja sotkuisen näköiset hiukset ja epäillyttävästi tummilta farkuilta näyttävät housut. Yleisössä istuvien parhaimpiinsa pukeutuneiden vanhusten nyrpeät ilmeet katosivat ensimmäisen tahdin aikana. Musiikki täytti salin ja yleisön lumolla. En usko koskaan unohtavani tätä pianistia, joka soitti tennareissa.
Voisin lopettaa viulun. Ryhdynkin ehkä klarinetistiksi. :P
Voisin lopettaa viulun. Ryhdynkin ehkä klarinetistiksi. :P
ihan paras toi klarinetisti! tulee eräs ystävämme hege mieleen tosta:D
VastaaPoista